Arkea!
Jukujukujuku, nyt lähti koko suku... etenemään meitä kohti. Saamme tuvan täydeltä sukulaisia nurkkiimme. Tilankäyttö maksimissa. Klaustrofoobikot odottakoot ulkona.
Viikonvaihteessa saimme kääntää kellot. Taskuvarkaat hurraavat ainakin kahdesti vuodessa ja osassa korpea käänneellään kelot. Hiisi kun vie! Olen siis vihdoinkin oikeassa ajassa eli käyn samaan tahtiin sisäisen metronomini kanssa. Ehtaa!
Heräsin heikosti anarkistisissa aatoksissa. Tämä on uutta. Johtuu takuulla uudesta ajasta. Mietin mitä kaikkea voisin jättää tänään tekemättä! Irrallisia tuumia, moisia mietteitä ja huisia suureita laskiessani sain aika saaliin tekemättäjättämisen laariin. Eräs sukulaisistani hokee, ettei tänään pidä tehdä mitään, minkä voi jättää huomennakin tekemättä. A'vot -aivot lepää. Henry D. Thoreaun henki elää savolaismetsissäkin.
Olen vain sisäisesti anarkistinen. Eli teenhän minä tänään yhtä ja toista. Selvä se. Mutta en tee graduani! Me Iso-geen kanssa olemme pelailleet polttopalloa. Pilaillen motivaatiolla. Hipaisusta ei pidetä tai pelissä ei edetä. Minä olen saanut aikaan pari osumaa, iso-gee on silti tekemättömyydessään voitolla. Katsotaan siis kuinka tekeleen-rutaleen-kutaleen käy tämän viikon erissä. Sukulaisiin voi aina vedota, joten graduun on turha upota. Piiloanarkismia?! Ähh, vain puupäistä väistelyä.
Nyt lähden arkistoitavaksi. Puhun konkretiaa. Fillaroin vapaaehtoisesti kuvattavaksi arkistomateriaaliksi, tilastonumeroksi ja määrärahamateriaaliksi. Auta tutkijaa mäessä, älä ämpäri päässä -tyyliä. Soveltavaa huumoria... Tämä on lähes kansalaistottelemattoman lampaan arkipuuhaa tänään. Ei niin tavallista (adjektiivin valinta on lukijalähtöistä) kuin lukiessa saattaisi suussa& mielikuvissa maistua. Harrastukset, nuo korpimaiset viihdytykset...
Uuden ajan arkea jokaiselle! Mukavaa päivää myös tilastoihin taikka marginaaleihin!
*
Vinkkaus:
Tositapahtumiin perustuva elokuva Taistelija on ajan arvoinen perhekuvaus. Tarina on Oscar -palkittu versio Raamatun Kain& Abel veljesväännöstä. Vanhempi veli (loistava Christian Bale) on kerran menestynyt nyrkkeilijä, jonka todellinen läpimurto jäi huumeiden jalkoihin. Vaativa äiti (Melissa Leo), heikko isä ja suurihiuksiset sisaret tyrkkivät nuorempaa veljeä (Mark Walhberg) siitä eteenpäin mihin vanhempi veljeksistä jäi. Urheiluelokuvaa vahvemmin tämä on tarina perheestä, sisaruussuhteista, omista haaveista ja todellisuuden kohtaamisesta. Iskevien leffojen ystäville.
maanantai 26. maaliskuuta 2012
keskiviikko 21. maaliskuuta 2012
Kaalikääryleen kaverit
Helou!
Paikalla! Toverit paikoillanne, valmiit... Kaali!
Mistäpä muusta keskellä kaunista viikkoa voisi jutun pupeltaa kuin kaalista. Jos jollakulla från villa Villekulla on uusi tai ennen kuuluttamaton kaalivitsi-sanaväännös, kertokoon sen toisille tai vaietkoon kasvimaallakin!
Sinne kaaliin. Muutama pikku juttu, poliittinen papana ja arkikupru on ottanut omaankin kaaliin, mutta niistä en saa nyt naattia aikaan. Vaan aidosta kaalista. Valkokaalista (ei, ei edelleenkään viittausta nuppiini!).
Teimme viikon vaihtuessa Teinin kanssa elämämme ensimmäisen satsin kaalikääryleitä. Syöty on pitkin/ pitkän ikää, mutta ne ovat aina olleet toisten uuneista. Nyt ihmettelen miksi emme ole tehneet noita herkkukääryleitä jo paljon aiemmin! Makumatkassa on ollut kualin kokoinen mutka. Olihan ruoka monivaiheinen valmistaa. Vaan loppujen lopuksi ei ollenkaan suuritöistä, haisevaa, mautonta tai itärajan viisumillista. Harasoo, ei hare krisna, sapuskoo! Aikaahan noiden valmistaminen otti, mutta kukaan ei kaivannut sekuntikelloaan. 'Tempus edax rerum -Aika, asioiden ahmatti' jäi tällä kierroksella nälkäiseksi. Juoksi jossain muualla.
Kääryleen kupeesta voin kertoa, että kaali teki maalin! Puolukkahillokin oli just eikä melekein. Ihana ateriakokeilu, mukava yhdessä puuhastelun tuokio, maittavan palkitseva tuotos uunivuoasta. Lehden sisään tuli kääräistyä siis muutakin kuin tarveaineet. Arkemme on tätäkin. Kiistämättä aitoa arkiluksusta. Nämä hetket eivät käy kukkarolla, mutta ovat kukkuroillaan elämää. Lämmöllä ja pehmenneellä kaalilla suosittellen.
Asiani oli tässä. Otin siitä kaalinpäästä mallia ja päätin pyrkiä tiukkaan napakkuuteen. Rapsahtelen. Eli: ottakee sieltä jiäkuapin piältä ne puolj hualeet kuoljkiäryleet ja pankee piimee piälle! :0)
*
Vinkkaus:
Yhtä onnistunut kuin makumatkani kaalinlehden alle, on myös kirjalöytöni kirjastosta. Ljudmila Ulitskaja'n romaani Iloiset hautajaiset on suuri kertomus pienessä koossa. Venäläistaitelija Alik on kuolemaisillaan. Hänen kotiinsa kokoontuu kirjava joukko ihmisiä todistamaan yhteisiä elettyjä hetkiä ja tehtyjä ratkaisuja. Romaani kuvaa hienovaraisin sanankääntein laajoja tapahtumia, kohtaloita sekä yhteiskunnallisia mullistuksia. Satiiri on tunnistettavaa, siirtolaisuus puhuttelevaa ja koti-ikävän voi aistia. Kirja upposi minuun täysin! Ottakaa ja lukekaa, jos pidätte aihepiiristä, kuivasta huumorista tai paremmista tarinoista.
Paikalla! Toverit paikoillanne, valmiit... Kaali!
Mistäpä muusta keskellä kaunista viikkoa voisi jutun pupeltaa kuin kaalista. Jos jollakulla från villa Villekulla on uusi tai ennen kuuluttamaton kaalivitsi-sanaväännös, kertokoon sen toisille tai vaietkoon kasvimaallakin!
Sinne kaaliin. Muutama pikku juttu, poliittinen papana ja arkikupru on ottanut omaankin kaaliin, mutta niistä en saa nyt naattia aikaan. Vaan aidosta kaalista. Valkokaalista (ei, ei edelleenkään viittausta nuppiini!).
Teimme viikon vaihtuessa Teinin kanssa elämämme ensimmäisen satsin kaalikääryleitä. Syöty on pitkin/ pitkän ikää, mutta ne ovat aina olleet toisten uuneista. Nyt ihmettelen miksi emme ole tehneet noita herkkukääryleitä jo paljon aiemmin! Makumatkassa on ollut kualin kokoinen mutka. Olihan ruoka monivaiheinen valmistaa. Vaan loppujen lopuksi ei ollenkaan suuritöistä, haisevaa, mautonta tai itärajan viisumillista. Harasoo, ei hare krisna, sapuskoo! Aikaahan noiden valmistaminen otti, mutta kukaan ei kaivannut sekuntikelloaan. 'Tempus edax rerum -Aika, asioiden ahmatti' jäi tällä kierroksella nälkäiseksi. Juoksi jossain muualla.
Kääryleen kupeesta voin kertoa, että kaali teki maalin! Puolukkahillokin oli just eikä melekein. Ihana ateriakokeilu, mukava yhdessä puuhastelun tuokio, maittavan palkitseva tuotos uunivuoasta. Lehden sisään tuli kääräistyä siis muutakin kuin tarveaineet. Arkemme on tätäkin. Kiistämättä aitoa arkiluksusta. Nämä hetket eivät käy kukkarolla, mutta ovat kukkuroillaan elämää. Lämmöllä ja pehmenneellä kaalilla suosittellen.
Asiani oli tässä. Otin siitä kaalinpäästä mallia ja päätin pyrkiä tiukkaan napakkuuteen. Rapsahtelen. Eli: ottakee sieltä jiäkuapin piältä ne puolj hualeet kuoljkiäryleet ja pankee piimee piälle! :0)
*
Vinkkaus:
Yhtä onnistunut kuin makumatkani kaalinlehden alle, on myös kirjalöytöni kirjastosta. Ljudmila Ulitskaja'n romaani Iloiset hautajaiset on suuri kertomus pienessä koossa. Venäläistaitelija Alik on kuolemaisillaan. Hänen kotiinsa kokoontuu kirjava joukko ihmisiä todistamaan yhteisiä elettyjä hetkiä ja tehtyjä ratkaisuja. Romaani kuvaa hienovaraisin sanankääntein laajoja tapahtumia, kohtaloita sekä yhteiskunnallisia mullistuksia. Satiiri on tunnistettavaa, siirtolaisuus puhuttelevaa ja koti-ikävän voi aistia. Kirja upposi minuun täysin! Ottakaa ja lukekaa, jos pidätte aihepiiristä, kuivasta huumorista tai paremmista tarinoista.
lauantai 17. maaliskuuta 2012
Nahkea ohjelma
Huomenia!
Se o aamu ny ja minä olen hiilenä. En herännyt kekäleenä. Olin mustunut jo eilen ja torstainakin. Ketään en ole polttamassa, liekittämässä enkä hiillostamassa. Tässä asiassa olen rauhallinen vegaani. Ydinajatus on: minä en ymmärrä. En edes yritä.
Töllössä on alkanut uusi tositosi-tv -sarja Nahkalla. En katso tätäkään formaattia! Ohjelmassa mukana on pariskunta (nimien perusteella Jeesuksen äiti ja huopatossu), joka nyt selvittää eräässäkin lehdessä sanojaan/ sanomattomuuksia/ käytöstään/ käyttäytymättömyyttään. Hianoo.
Tämä seliseliselittely minua tässä korpee. Subjektiivinen oire. Pariskunta tiesi mihin ilmoittautui, heille on takuulla tehty selväksi ohjelman idea, he kuvaavat itse elämäänsä. Kamerassa on myös off -nappi... He ovat ohjelmassa vapaaehtoisesti! Tuon ikäisten aikuisten luulisi jo edes aavistavan millaisia he stressitilanteissakin ovat. Ymmärrän mainiosti, että arki voi yllättää niin monella ennakoimattomalla taikka mielikuvituksekkaalla tavalla, mutta...
On varmasti järkyttävää katsoa itsensä epämiellyttäviä puolia, sitä mairittelematonta totuutta. Se pistää pistelemään. Tämän minä ymmärrän. Ihminen on aidoimmillaan juuri kriisi- ja stressitilanteissa. Sitä ollaan sitä mitä ytimessä ollaan. Silloin kun roolit riisutaan, sivistys rapisee, opitut kohteliaisuudet kaatuvat ja kulissit pettävät. Ydin jää jäljelle. Paineen alla eräistä kuoriutuu korukiviä, toisista silkkaa kuonaa. Aitous on toisille julmaa, toiset ovat aidosti julmia.
Pääsen asiani keskustaan. En ymmärrä, miksi nyt kun seisotaan itse lasketussa lammikossa lahkeet haisten, täytyy lähteä selittelemään. Ei se oma naama sieltä peilistä toiseksi vaihdu. Peikosta ei tule prinssiä pussaamalla. Ei tule vaikka lehdessä toisen naaman söisi. Turhaa ja tekopyhää on enää kiillotella omia kylkiään, korostaa toisen hurmaavia humaaneja puolia, loistokkaan tajullista yhteiselämää tai sitä muuta mukavaa. Falskius haisee! Näillä korostustussimaisilla alleviivauksilla häivytetään itsellekin epämiellyttäviä totuuksia. Näkyy läpi! Sumutus ei tehoa. Karamellikuorrutteiset sepustukset ovat silkkoa sisältäkin. En pure, en niele, en ymmärrä.
Oletteko laittaneet merkille, että viimeisimpinä sympatiatäkyinä käytetään aina lapsia, lemmikkejä tai vanhentuneita sankareita? Heidän kanssaan poseeraavat niin poliitikot, tyrannit (kotoa tai palatseista) kuin mannekiinitkin. Nämä ovat niitä viimeisiä oljenkorsia, irtopisteitä tai päälleliimattua pehmeyttä kun selän takana savuaa. Kuluneet ovat keinot, kulutetut ovat sepitteet.
Eikä näillä lehtijutuilla musiikkia myydä! Eikä osaamista.
Ymmärrän lisää. Jos ihmisen (ikään katsomatta) itsetuntemus on kesken, on hyvin haastavaa joutua katselemaan itseään tv:n ruudulta. Varsinkin, jos janoaa uumupukseen saakka näkyvyyttä, kastelee narsistisia taipumuksiaan, itsetunto kolisee onttoutta, on valtava tarve tulla noteeratuksia jonakin. Ei aikuisena itsenään heikkouksineen, vaan säihkyväkilpisenä virtuaalina, jonka jalkoihin kuulijakuntien olisi langettava ihastustaan huokaillen. Ja tomut! Herääminen todellisuuteen voi olla kirvelevää. Hermohan siinä repeää, romahtaa tai roihahtaa. Voi voi. Voi voi, kun kunnian kruunu on voitelematta.
Vaan mitä sitä sitten selittelemään?! Tätä tarvetta minä en jaksa ymmärtää. Väsähdin lehtijutun äärelle, otin nokoset ja jatkoin. Ensivaikutelman voi antaa vain kerran. Nesteotsa on nesteotsa toisellakin tapaamisella. Pariskunta itse näytti/ kuvasi/ paljasti tavallisuutensa. Tällaista meillä oli, näin me toisiamme kohtelimme, lapsemme huomioimme, elimme yhdessä toisten ihmisten kanssa, näin me annoimme itseämme kohdella. Tapahtui mitä tapahtui. Piste. Tämä on se totuus jossa tämä pariskunta lapsineen eli. Miten he nyt elävät, on heidän asiansa. Minua ei kiinnosta! Tyhjää on selittääkään.
Itsestään ei saa uutta vaikutelmaa kuin toiselta lainaamalla. Se taas on kaukana aidosta ja omasta. Noh, voisihan sitä näppärä rakentelija koittaa puusta sorvata oman näköisensä puujumalansa. Pönköttäisi sitten hymyssä suin tv:n ruudulla, lehtien palstoilla tai laululavoilla. Lastut vaan laulaisivat. Sorvi soikoon!
Ohjeman pariskunta heitti oman epämiellyttävän totuutensa kaikkien katselijoiden silmille. Itsestään ihmisistä se lähti, ei tuulesta temmaten. Nyt sen kanssa on elettävä. Töllön tuijottelijoidenkin. Armoa suo, vie ohjelmapäällikön luo. Vinkiksi tähtösille jatkoa ajatellen: 'Si tacuisses, philosophus mansisses -Jos olisit vaiennut, olisit pysynyt filosofina'. Poistu taka-alalle, pysy hiljaa ja hyvää tulee.
Kirjoitin asiasta josta minulla on vain tuoksahdus. Ohjelman mainospätkien ja yhden lehtijutun perusteella. Ei paljoa. Pohjustukseni on kevyehkö, vaan johtopäätökset virtaavia ;) En tunne näitä ihmisiä, en haluakaan tuntea. En toivo seisovani heidän tontillaan, kengissään enkä katsella heidän elämäänsä. Varjelen itseäni. Toivon silti heille sydämeni pohjasta kaikkea hyvää!! Lisäaskelia aikuisena oloon, itsetuntemuksen hahmottumiseen, tosiasioiden kohtaamiseen. Kaikkea hyvää joka teistä ulos pursuaa! Vilpittömästi.
Minä en katsele epätositositeevee -ohjelmia. Tämä on minun valintani. Vaikka olen katsomatta, näen tositeeveehapatusta haluamattanikin. Se on kuin limainen aivastus, joka leviää ikävän laajalle. Jokainen saa tahtomattaan osansa. Siitähän minä juuri turisin ja juttuni murisin. Ymmärsitte varmaan.
Ymmärtävää päivää, leppoisaa lauantaita!
Se o aamu ny ja minä olen hiilenä. En herännyt kekäleenä. Olin mustunut jo eilen ja torstainakin. Ketään en ole polttamassa, liekittämässä enkä hiillostamassa. Tässä asiassa olen rauhallinen vegaani. Ydinajatus on: minä en ymmärrä. En edes yritä.
Töllössä on alkanut uusi tositosi-tv -sarja Nahkalla. En katso tätäkään formaattia! Ohjelmassa mukana on pariskunta (nimien perusteella Jeesuksen äiti ja huopatossu), joka nyt selvittää eräässäkin lehdessä sanojaan/ sanomattomuuksia/ käytöstään/ käyttäytymättömyyttään. Hianoo.
Tämä seliseliselittely minua tässä korpee. Subjektiivinen oire. Pariskunta tiesi mihin ilmoittautui, heille on takuulla tehty selväksi ohjelman idea, he kuvaavat itse elämäänsä. Kamerassa on myös off -nappi... He ovat ohjelmassa vapaaehtoisesti! Tuon ikäisten aikuisten luulisi jo edes aavistavan millaisia he stressitilanteissakin ovat. Ymmärrän mainiosti, että arki voi yllättää niin monella ennakoimattomalla taikka mielikuvituksekkaalla tavalla, mutta...
On varmasti järkyttävää katsoa itsensä epämiellyttäviä puolia, sitä mairittelematonta totuutta. Se pistää pistelemään. Tämän minä ymmärrän. Ihminen on aidoimmillaan juuri kriisi- ja stressitilanteissa. Sitä ollaan sitä mitä ytimessä ollaan. Silloin kun roolit riisutaan, sivistys rapisee, opitut kohteliaisuudet kaatuvat ja kulissit pettävät. Ydin jää jäljelle. Paineen alla eräistä kuoriutuu korukiviä, toisista silkkaa kuonaa. Aitous on toisille julmaa, toiset ovat aidosti julmia.
Pääsen asiani keskustaan. En ymmärrä, miksi nyt kun seisotaan itse lasketussa lammikossa lahkeet haisten, täytyy lähteä selittelemään. Ei se oma naama sieltä peilistä toiseksi vaihdu. Peikosta ei tule prinssiä pussaamalla. Ei tule vaikka lehdessä toisen naaman söisi. Turhaa ja tekopyhää on enää kiillotella omia kylkiään, korostaa toisen hurmaavia humaaneja puolia, loistokkaan tajullista yhteiselämää tai sitä muuta mukavaa. Falskius haisee! Näillä korostustussimaisilla alleviivauksilla häivytetään itsellekin epämiellyttäviä totuuksia. Näkyy läpi! Sumutus ei tehoa. Karamellikuorrutteiset sepustukset ovat silkkoa sisältäkin. En pure, en niele, en ymmärrä.
Oletteko laittaneet merkille, että viimeisimpinä sympatiatäkyinä käytetään aina lapsia, lemmikkejä tai vanhentuneita sankareita? Heidän kanssaan poseeraavat niin poliitikot, tyrannit (kotoa tai palatseista) kuin mannekiinitkin. Nämä ovat niitä viimeisiä oljenkorsia, irtopisteitä tai päälleliimattua pehmeyttä kun selän takana savuaa. Kuluneet ovat keinot, kulutetut ovat sepitteet.
Eikä näillä lehtijutuilla musiikkia myydä! Eikä osaamista.
Ymmärrän lisää. Jos ihmisen (ikään katsomatta) itsetuntemus on kesken, on hyvin haastavaa joutua katselemaan itseään tv:n ruudulta. Varsinkin, jos janoaa uumupukseen saakka näkyvyyttä, kastelee narsistisia taipumuksiaan, itsetunto kolisee onttoutta, on valtava tarve tulla noteeratuksia jonakin. Ei aikuisena itsenään heikkouksineen, vaan säihkyväkilpisenä virtuaalina, jonka jalkoihin kuulijakuntien olisi langettava ihastustaan huokaillen. Ja tomut! Herääminen todellisuuteen voi olla kirvelevää. Hermohan siinä repeää, romahtaa tai roihahtaa. Voi voi. Voi voi, kun kunnian kruunu on voitelematta.
Vaan mitä sitä sitten selittelemään?! Tätä tarvetta minä en jaksa ymmärtää. Väsähdin lehtijutun äärelle, otin nokoset ja jatkoin. Ensivaikutelman voi antaa vain kerran. Nesteotsa on nesteotsa toisellakin tapaamisella. Pariskunta itse näytti/ kuvasi/ paljasti tavallisuutensa. Tällaista meillä oli, näin me toisiamme kohtelimme, lapsemme huomioimme, elimme yhdessä toisten ihmisten kanssa, näin me annoimme itseämme kohdella. Tapahtui mitä tapahtui. Piste. Tämä on se totuus jossa tämä pariskunta lapsineen eli. Miten he nyt elävät, on heidän asiansa. Minua ei kiinnosta! Tyhjää on selittääkään.
Itsestään ei saa uutta vaikutelmaa kuin toiselta lainaamalla. Se taas on kaukana aidosta ja omasta. Noh, voisihan sitä näppärä rakentelija koittaa puusta sorvata oman näköisensä puujumalansa. Pönköttäisi sitten hymyssä suin tv:n ruudulla, lehtien palstoilla tai laululavoilla. Lastut vaan laulaisivat. Sorvi soikoon!
Ohjeman pariskunta heitti oman epämiellyttävän totuutensa kaikkien katselijoiden silmille. Itsestään ihmisistä se lähti, ei tuulesta temmaten. Nyt sen kanssa on elettävä. Töllön tuijottelijoidenkin. Armoa suo, vie ohjelmapäällikön luo. Vinkiksi tähtösille jatkoa ajatellen: 'Si tacuisses, philosophus mansisses -Jos olisit vaiennut, olisit pysynyt filosofina'. Poistu taka-alalle, pysy hiljaa ja hyvää tulee.
Kirjoitin asiasta josta minulla on vain tuoksahdus. Ohjelman mainospätkien ja yhden lehtijutun perusteella. Ei paljoa. Pohjustukseni on kevyehkö, vaan johtopäätökset virtaavia ;) En tunne näitä ihmisiä, en haluakaan tuntea. En toivo seisovani heidän tontillaan, kengissään enkä katsella heidän elämäänsä. Varjelen itseäni. Toivon silti heille sydämeni pohjasta kaikkea hyvää!! Lisäaskelia aikuisena oloon, itsetuntemuksen hahmottumiseen, tosiasioiden kohtaamiseen. Kaikkea hyvää joka teistä ulos pursuaa! Vilpittömästi.
Minä en katsele epätositositeevee -ohjelmia. Tämä on minun valintani. Vaikka olen katsomatta, näen tositeeveehapatusta haluamattanikin. Se on kuin limainen aivastus, joka leviää ikävän laajalle. Jokainen saa tahtomattaan osansa. Siitähän minä juuri turisin ja juttuni murisin. Ymmärsitte varmaan.
Ymmärtävää päivää, leppoisaa lauantaita!
keskiviikko 14. maaliskuuta 2012
Tuore takki
Heipat keskeltä viikkoa!
Kääräistään juttu kasaan eli aloitellaan asialla. Tuore takki ei ole mikään helppo nakki. Ytimessä ollaan.
Ostin tänään uuden päällystakin itselleni. Hitsi, kun kirpasi! Pohdin, puntaroin ja piehtaroin tuumiessani tarvitsenko t o d e l l a uutta takkia, vain värjöttelenkö vanhoissani. Supersankarin viittakin on jonkun toisen vintillä, alastomuus ei ole minulle julkinen vaihtoehto ja ne entiset takit ovat jo wanhoja. Ostin siis sen palttoon. Musta, kevyt ja malliltaan simppeli. Siinä se. Hinta oli hirrrveä (en edes kirjoita sitä -vedän itseni sumean epälogiikan uumeniin), ainakin meidän penneissä mitaten. En kadu ostostani. Ilmoitin Siskolleni, että seuraavan takin ostan vasta kun olen valmistunut. Näin on. Siskostani voisin katselle uusia malleja jo ensi vuonna. Hahhh. Utopisti liikkeellä!
Teini ilmaisi takkini edustavan tyylipuhdasta mummostylea. Nuoruus on puhunut. Kauppoja kierrellessä ihmettelin missä kuplamuovissa minä olen aikani viettänyt, kun päällystakkien hinnat ovat pilvissä! Minä en edes vilkuillut mitään nk. merkkituotteita, vaan tavaratalojen perusvalikoimia. Köyhää kyykistytti. Minulla ei olisi ollut mitään saumaa saada perusberberiäni, jos en olisi säästänyt& soikistellut muutamaa euroa. Havahduin huomaamaan, että ei tarvitse olla edes rupisen rutiköyhä, kun jo tipahtaa ostoskärrystä. Hurjaa, huolestuttavaa ja hämmentävää. Konkreettinen ja omakohtainen heräämiseni todellisuuteen: Suomi kahtiajakaantuu vauhdilla. Minulla oli juuri ja juuri rahat uuteen takkiin. Tällä hintapolitiikalla minulla niitä ei ole seuraavalla palttookierroksella. Karua.
Koska joku Murphyn suvusta on liikuskellut nurkissamme, ajattelin uusi pomppa kassissa, että nyt se taloudellinen romahdus nyt iskee. Just nyt, just tähän lampaaseen. Leimahdan liekkeihin heti kassalla. En palanut. Talouskin on balanssissa (kopkopkop). Omatunto soittaa siltikin sahaa. Ihmettelen vain mistä moinen mollisävelmä? En ostanut huvikseni, epätaloudellisesti enkä harkitsemattomasti. Siltikin maalailen uhkakuvia, vaivaistalon päätyä sekä horrormaisemaa ostokseni tehtyäni. Ihan kuin kykenisin manaamaan uudella päällystakilla koko ympäröivästä kosmoksesta henkilökohtaisen kaaoksen ja talouskatastrofin. Pessimisti ei pety, mutta pelkää pettymystä. Olen salaoptimisti. Monenmutkainen elävä. Uudessa kevättakissaan :) Olen palttooni arvoinen.
Asiaa saa aikaan niin monesta aiheesta... Tavallisuuteen ei tarvita paljoa, mutta tylsä on tylsä takittakin. Ei viittausta itseen. Silta ilman aasia on kavioton. Silta silti edelleenkin eli lämpimiä hetkiä jokaiselle!
*
Vinkkaus:
Ranskalaisen Katherine Pancol'in romaani Krokotiilin keltaiset silmät on pohjavireeltään rohkaiseva kirja. Harmaa historiantutkija Josephine jää yksinhuoltajaksi, kun aviomies karkaa Afrikkaan. Talousvaikeuksien keskellä päähenkilön kaunis Iris- sisko ehdottaa Josephinelle romaanin kirjoittamista. Epäitsekäs haamukirjailija on syntynyt. Pancol'in kirja on kuvaus sisarkateudesta, vahvuuksien löytymisestä ja arkisesta selviytymisestä. Kirjassa hyville käy hyvin, eikä pahoillekaan käy todella huonosti. Tarinasta jää luottavainen jälkimaku. Toisinaan on mukavaa lukea tällaisia romaaneja. Kokeilkaa!
Kääräistään juttu kasaan eli aloitellaan asialla. Tuore takki ei ole mikään helppo nakki. Ytimessä ollaan.
Ostin tänään uuden päällystakin itselleni. Hitsi, kun kirpasi! Pohdin, puntaroin ja piehtaroin tuumiessani tarvitsenko t o d e l l a uutta takkia, vain värjöttelenkö vanhoissani. Supersankarin viittakin on jonkun toisen vintillä, alastomuus ei ole minulle julkinen vaihtoehto ja ne entiset takit ovat jo wanhoja. Ostin siis sen palttoon. Musta, kevyt ja malliltaan simppeli. Siinä se. Hinta oli hirrrveä (en edes kirjoita sitä -vedän itseni sumean epälogiikan uumeniin), ainakin meidän penneissä mitaten. En kadu ostostani. Ilmoitin Siskolleni, että seuraavan takin ostan vasta kun olen valmistunut. Näin on. Siskostani voisin katselle uusia malleja jo ensi vuonna. Hahhh. Utopisti liikkeellä!
Teini ilmaisi takkini edustavan tyylipuhdasta mummostylea. Nuoruus on puhunut. Kauppoja kierrellessä ihmettelin missä kuplamuovissa minä olen aikani viettänyt, kun päällystakkien hinnat ovat pilvissä! Minä en edes vilkuillut mitään nk. merkkituotteita, vaan tavaratalojen perusvalikoimia. Köyhää kyykistytti. Minulla ei olisi ollut mitään saumaa saada perusberberiäni, jos en olisi säästänyt& soikistellut muutamaa euroa. Havahduin huomaamaan, että ei tarvitse olla edes rupisen rutiköyhä, kun jo tipahtaa ostoskärrystä. Hurjaa, huolestuttavaa ja hämmentävää. Konkreettinen ja omakohtainen heräämiseni todellisuuteen: Suomi kahtiajakaantuu vauhdilla. Minulla oli juuri ja juuri rahat uuteen takkiin. Tällä hintapolitiikalla minulla niitä ei ole seuraavalla palttookierroksella. Karua.
Koska joku Murphyn suvusta on liikuskellut nurkissamme, ajattelin uusi pomppa kassissa, että nyt se taloudellinen romahdus nyt iskee. Just nyt, just tähän lampaaseen. Leimahdan liekkeihin heti kassalla. En palanut. Talouskin on balanssissa (kopkopkop). Omatunto soittaa siltikin sahaa. Ihmettelen vain mistä moinen mollisävelmä? En ostanut huvikseni, epätaloudellisesti enkä harkitsemattomasti. Siltikin maalailen uhkakuvia, vaivaistalon päätyä sekä horrormaisemaa ostokseni tehtyäni. Ihan kuin kykenisin manaamaan uudella päällystakilla koko ympäröivästä kosmoksesta henkilökohtaisen kaaoksen ja talouskatastrofin. Pessimisti ei pety, mutta pelkää pettymystä. Olen salaoptimisti. Monenmutkainen elävä. Uudessa kevättakissaan :) Olen palttooni arvoinen.
Asiaa saa aikaan niin monesta aiheesta... Tavallisuuteen ei tarvita paljoa, mutta tylsä on tylsä takittakin. Ei viittausta itseen. Silta ilman aasia on kavioton. Silta silti edelleenkin eli lämpimiä hetkiä jokaiselle!
*
Vinkkaus:
Ranskalaisen Katherine Pancol'in romaani Krokotiilin keltaiset silmät on pohjavireeltään rohkaiseva kirja. Harmaa historiantutkija Josephine jää yksinhuoltajaksi, kun aviomies karkaa Afrikkaan. Talousvaikeuksien keskellä päähenkilön kaunis Iris- sisko ehdottaa Josephinelle romaanin kirjoittamista. Epäitsekäs haamukirjailija on syntynyt. Pancol'in kirja on kuvaus sisarkateudesta, vahvuuksien löytymisestä ja arkisesta selviytymisestä. Kirjassa hyville käy hyvin, eikä pahoillekaan käy todella huonosti. Tarinasta jää luottavainen jälkimaku. Toisinaan on mukavaa lukea tällaisia romaaneja. Kokeilkaa!
sunnuntai 11. maaliskuuta 2012
Tipaton linssi
Aamua aurinkoiset ja muut autuaat!
Asiani on lyhyt sekä kuiva. Välillä se vaan on näin.
Tänään on sunnuntai (tiedote aikamatkustelijoille, avaruuden laita-asukkaille sekä kalenterista piittaamattomille) eli virallinen lepopäivä. Mitä minun pitäisi tällaisena päivänä olla tekemättä? -Kaikkea! Köllötellä vain mahani vieressä, hörppiä kahvia ja keräillä vaihtuvia ajatuksia.
Mitä vielä! Joudun raahautumaan (sää viittaa kaivautumiseen) apteekkiin ostamaan silmätippoja. Ihan oikeesti! Silmät kuivuu kuoppiinsa. Budjettimatkailun tosi laihialaisuus: kun nostan yläluomeani voin nähdä Saharan. Voisin tietysti napata kuvan Päiväni Albiinokanina -galleriaan, mutta... Ihan oikeesti! Luulisi, että tämä köyhän yliopiskelijan arki kirvoittaisi muutaman luonnontipan silmäkulmaan. Noin niin kuin luonnostaan. Helmeilemään poskillekin. Vaan ei, ei ja ei.
Itketään kun itkettää, ostetaan kyyneleet kun kuivutaan. Minä luistelen fillarilla keskustaan silmät rutussa hakemaan tippoja linssiin. "Päivää, olen savolainen lammas ja haluan tipan linssiini, nestettä verkkokalvolle, laboratoriomehua mykiöön. Kiitos, näkemisiin ja kolikot teidät kolehtiin." Jooo. Ihan oikeesti.
Kuninkaalliset ennen muinoin säilöi kallisarvoiset kyynelhelmensä pulloihin. Draamallista. Tänä päivänä minä, kuivasilmien kuningas (sukupuolikin vaihtui), ostan ruhtinaalisesti itkunesteet kaupasta. Minkäs teet jos geenit ovat hioneet luomien sisäpinnat santapaperilla. Hiottu hitutus! Ihan taas oikeesti.
Jään nyt yrittämään kyynelehtimistä. Hilipeämpää päevee jokkaiselle!
Asiani on lyhyt sekä kuiva. Välillä se vaan on näin.
Tänään on sunnuntai (tiedote aikamatkustelijoille, avaruuden laita-asukkaille sekä kalenterista piittaamattomille) eli virallinen lepopäivä. Mitä minun pitäisi tällaisena päivänä olla tekemättä? -Kaikkea! Köllötellä vain mahani vieressä, hörppiä kahvia ja keräillä vaihtuvia ajatuksia.
Mitä vielä! Joudun raahautumaan (sää viittaa kaivautumiseen) apteekkiin ostamaan silmätippoja. Ihan oikeesti! Silmät kuivuu kuoppiinsa. Budjettimatkailun tosi laihialaisuus: kun nostan yläluomeani voin nähdä Saharan. Voisin tietysti napata kuvan Päiväni Albiinokanina -galleriaan, mutta... Ihan oikeesti! Luulisi, että tämä köyhän yliopiskelijan arki kirvoittaisi muutaman luonnontipan silmäkulmaan. Noin niin kuin luonnostaan. Helmeilemään poskillekin. Vaan ei, ei ja ei.
Itketään kun itkettää, ostetaan kyyneleet kun kuivutaan. Minä luistelen fillarilla keskustaan silmät rutussa hakemaan tippoja linssiin. "Päivää, olen savolainen lammas ja haluan tipan linssiini, nestettä verkkokalvolle, laboratoriomehua mykiöön. Kiitos, näkemisiin ja kolikot teidät kolehtiin." Jooo. Ihan oikeesti.
Kuninkaalliset ennen muinoin säilöi kallisarvoiset kyynelhelmensä pulloihin. Draamallista. Tänä päivänä minä, kuivasilmien kuningas (sukupuolikin vaihtui), ostan ruhtinaalisesti itkunesteet kaupasta. Minkäs teet jos geenit ovat hioneet luomien sisäpinnat santapaperilla. Hiottu hitutus! Ihan taas oikeesti.
Jään nyt yrittämään kyynelehtimistä. Hilipeämpää päevee jokkaiselle!
lauantai 10. maaliskuuta 2012
Napinavapaa juttu
Heissan!
No onpas tullut talvi nyt kevään keskelle. On lunta tulvillaan taas koko tienoo. Ja vielä yksi: kevät keikkuen tulevi. Se näistä säistä.
Ennen lumitöitä, pyykkitupaa ja himalajallista tiskiä istahdan ja porisen. Silmä tarkkana. Minulla on jo uudet okulaarit. Siskonikin mielestä olen naispuolinen kirjailija Dervo, Jari Dervo. Olenhan minä. Hiukset ovat vain hieman pidemmät ja suoremmat, mutta muuten... kaksosta pukkaa.
Mukavaa arkipuhdetta edustaa uusin tuotoksemme. Askartelimme Teinin kanssa vanhojen kirjojen selkämyksistä "kirjaston" taulunkehyksiin. Wauuu -kerroin on korkealla! Kirjataulu onnistui yli odotusten. Materiaalin hankintakin oli silkkaa juhlaa, sillä antikvaarisesta kirjakaupasta sai kassillisen kirjoja 2 eurolla. Huisia! Nyt oli pakko valita kirja, ei kannen, vaan selän perusteella. Kannet säästämme Siskon futuuristen inspiraatioiden materiaaleiksi. Kaikki kiertää, hyvät ideat nopeimmin. 'Omnia autem probate: quod bonum est tenete -Tutkikaa kaikkea: pitäkää se mikä on hyvää'. Historia ei ehdi kertoa kaikkea sitä mitä on jo tutkittu eikä tulevaisuus hiisku vielä tulevistakaan. Mutta kirjakaapit sekä -laarit on syytä nuuhkia tarkoin.
Nyt palanen tuhlauksesta tai tarvehankinnoista. Näkökulma on vapaa. Pääkaupungista säästyneet pennoset kieritimme paikallisiin putiikkeihin. Oli näes ale. Teinille löytyi alennusmyyntien loppurytinöistä farkkupaita, farkut (pari paria farmareitakin nähtiin), toppeja sekä keväthuivi. Minä löysin kauan& kaukaa kaipaamani balleriinat. Se oli ääneen todettava harvinaisuus. Popooo! Mutta kengät sai halavalla eli 10 euroa ja vetoketjuröyhelöt kengän päälle. Onni potkaisi parilla popoja. Enkä ollut edes Tuurissa.
Pari kirjoitusta taakse päin mutisin murhemursuna itämättömiä sitruksia. Ei ne ole itäneet vieläkään. Vaan itkun sijaan ruukusta, johon istutin mandariinin siemenet, puskeekin ilmoille... onnenapila! Oikeasti, vihreästi ja sirkkalehtisesti. Otan tämän viestinä universumilta. Uskomaton juttu. Meilläkin sittenkin itävät myös ihmeet!!
Lauantain letkeät lätinät loppuvat nyt tähän. Hyvää päivää jokaiselle!
*
Vinkkaus:
Benjamin Kunkel'in esikoisteos Jumissa on oivaltava teos päättämättömyydestä. Kolmeakymmentä lähestyvä Dwight ei osaa päättää mitä elämällään tai elämässään tekisi, kunnes hyvä ystävä tarjoaa mahdollisuutta kokeilla uutta lääkettä. Kirja on nokkela, älykäs ja kiinnostava kuvaus itseensä eksymisestä, perhe- ja ihmissuhdekuvioista, yhteiskunnan vaatimuksista sekä olennaisuuksien avautumisesta. Pidin todella tästä kirjasta, joka on napakasti kiinni ajassa. Suosittelen hyvillä mielin jokaisella, varsinkin päätöksiään pohtiville.
No onpas tullut talvi nyt kevään keskelle. On lunta tulvillaan taas koko tienoo. Ja vielä yksi: kevät keikkuen tulevi. Se näistä säistä.
Ennen lumitöitä, pyykkitupaa ja himalajallista tiskiä istahdan ja porisen. Silmä tarkkana. Minulla on jo uudet okulaarit. Siskonikin mielestä olen naispuolinen kirjailija Dervo, Jari Dervo. Olenhan minä. Hiukset ovat vain hieman pidemmät ja suoremmat, mutta muuten... kaksosta pukkaa.
Mukavaa arkipuhdetta edustaa uusin tuotoksemme. Askartelimme Teinin kanssa vanhojen kirjojen selkämyksistä "kirjaston" taulunkehyksiin. Wauuu -kerroin on korkealla! Kirjataulu onnistui yli odotusten. Materiaalin hankintakin oli silkkaa juhlaa, sillä antikvaarisesta kirjakaupasta sai kassillisen kirjoja 2 eurolla. Huisia! Nyt oli pakko valita kirja, ei kannen, vaan selän perusteella. Kannet säästämme Siskon futuuristen inspiraatioiden materiaaleiksi. Kaikki kiertää, hyvät ideat nopeimmin. 'Omnia autem probate: quod bonum est tenete -Tutkikaa kaikkea: pitäkää se mikä on hyvää'. Historia ei ehdi kertoa kaikkea sitä mitä on jo tutkittu eikä tulevaisuus hiisku vielä tulevistakaan. Mutta kirjakaapit sekä -laarit on syytä nuuhkia tarkoin.
Nyt palanen tuhlauksesta tai tarvehankinnoista. Näkökulma on vapaa. Pääkaupungista säästyneet pennoset kieritimme paikallisiin putiikkeihin. Oli näes ale. Teinille löytyi alennusmyyntien loppurytinöistä farkkupaita, farkut (pari paria farmareitakin nähtiin), toppeja sekä keväthuivi. Minä löysin kauan& kaukaa kaipaamani balleriinat. Se oli ääneen todettava harvinaisuus. Popooo! Mutta kengät sai halavalla eli 10 euroa ja vetoketjuröyhelöt kengän päälle. Onni potkaisi parilla popoja. Enkä ollut edes Tuurissa.
Pari kirjoitusta taakse päin mutisin murhemursuna itämättömiä sitruksia. Ei ne ole itäneet vieläkään. Vaan itkun sijaan ruukusta, johon istutin mandariinin siemenet, puskeekin ilmoille... onnenapila! Oikeasti, vihreästi ja sirkkalehtisesti. Otan tämän viestinä universumilta. Uskomaton juttu. Meilläkin sittenkin itävät myös ihmeet!!
Lauantain letkeät lätinät loppuvat nyt tähän. Hyvää päivää jokaiselle!
*
Vinkkaus:
Benjamin Kunkel'in esikoisteos Jumissa on oivaltava teos päättämättömyydestä. Kolmeakymmentä lähestyvä Dwight ei osaa päättää mitä elämällään tai elämässään tekisi, kunnes hyvä ystävä tarjoaa mahdollisuutta kokeilla uutta lääkettä. Kirja on nokkela, älykäs ja kiinnostava kuvaus itseensä eksymisestä, perhe- ja ihmissuhdekuvioista, yhteiskunnan vaatimuksista sekä olennaisuuksien avautumisesta. Pidin todella tästä kirjasta, joka on napakasti kiinni ajassa. Suosittelen hyvillä mielin jokaisella, varsinkin päätöksiään pohtiville.
tiistai 6. maaliskuuta 2012
Eloa on
Tervehdys tiistailta!
Nyt on tapahtunut, muttei sattunut. Tässä kynitty kertaus.
Epätavanomaisesti poistuimme kotikonnustamme. Olimme viikonlopun Siskoni luona Etelä-Suomessa. Juhlaa! Voimat meni, mutta rahat säästyivät. Niitä tuhlattiin sitten eilen ja ihan kotinurkilla.
Noh, penni huusi pussista. Tunnustettavahan se on, että muutama roponen katosi sen ruotsalaisen sisustusliikkeen uumeniin. Vain tarpeellista hankittiin. Ekonominen väliviserrys. Pussilakanaa, hirvimakaroneja, sisä- ja koristetyynyä sekä karamelliä. Kaikille oli tilaa.
Vierailimme lauantaina Ateneumissa Carl Larssonin näyttelyssä. Sisään pääsi 800 ensimmäistä ilmaiseksi etukortilla. Savolaisina tietysti pidimme huolen, että pääsemme maksutta museoon. Puolen tunnin jonotus viimassa kysyi loppuajasta kestävyyttä. Näyttely oli ilmavasti koottu, tilat avaria ja Ateneum ensikertalaisen silmin upea! Lauantaina kannatti olla jonossa. Lähtiessään 500 sai ilmaisen kulttuuripalan ohella myös sekaleivän mukaansa. Me olimme niitä leipäännytettyjä :) Toisin sanoen lördag löi leiville!
Parasta koko viikonlopussa luonnollisesti oli oman Siskon näkeminen! Minulle ei sovi tämä liian piiiitkä välimatka. Haluan olla läheisroikkuvainen -konkreettisestikin. Siskoni uusin asunto oli valoisa, lämmin sekä tyylillä sisustettu. Huomionkipeä katti osoittautui aamustalkkaajaksi ja yläkerran asukkaat pystyi toteamaan kanta-astujiksi. Arjen antibalettiaskelia lähiöstä.
Monta tärppikärpästä löytyi yhdellä reissulla. Pyörimme rakastettavan rasittavina inspiroivissa nurkissa, kurkimme taidetta museossa ja keräsimme kokemuspankkiin pääomaa matkustamalla paikallisjunassa. Me emme huumaantuneet, mutta pari kanssamatkustajaa oli huumannut/ liimannut nuppinsa. Ensi kerralla luotamme bussiin.
Nyt olemme keskellä tätä viikkoa. Arki on kotona ja se on kotoisaa.
*
Vinkkaus:
Seuraavasta elokuvasta Teinikin piti, joten ottakaa vinkistä vaari. Draama An education kertoo 16 -vuotiaasta Jennystä (Carey Mulligan), joka ihastuu aikuiseen Davidiin (Peter Sarsgaard). Kohtaaminen vie tyttöseltä jalat alta sekä valmiiksi suunnitellulta opiskelupolulta syrjään. Tyttö on suloisen viaton, mies vilpillisen sulattava. Tarinan juoni on pitävä, roolisuoritukset rakastettavan raivostuttavia, tapahtumat uskottavia ja rakkaus niin nuorta. Sydämellinen leffa valinnoista ja niiden seurauksista, aikuistumisesta sekä suuresta keskenkasvuisuudesta. Suosittelen kaikille osuvien elokuvien nappaajille.
Nyt on tapahtunut, muttei sattunut. Tässä kynitty kertaus.
Epätavanomaisesti poistuimme kotikonnustamme. Olimme viikonlopun Siskoni luona Etelä-Suomessa. Juhlaa! Voimat meni, mutta rahat säästyivät. Niitä tuhlattiin sitten eilen ja ihan kotinurkilla.
Noh, penni huusi pussista. Tunnustettavahan se on, että muutama roponen katosi sen ruotsalaisen sisustusliikkeen uumeniin. Vain tarpeellista hankittiin. Ekonominen väliviserrys. Pussilakanaa, hirvimakaroneja, sisä- ja koristetyynyä sekä karamelliä. Kaikille oli tilaa.
Vierailimme lauantaina Ateneumissa Carl Larssonin näyttelyssä. Sisään pääsi 800 ensimmäistä ilmaiseksi etukortilla. Savolaisina tietysti pidimme huolen, että pääsemme maksutta museoon. Puolen tunnin jonotus viimassa kysyi loppuajasta kestävyyttä. Näyttely oli ilmavasti koottu, tilat avaria ja Ateneum ensikertalaisen silmin upea! Lauantaina kannatti olla jonossa. Lähtiessään 500 sai ilmaisen kulttuuripalan ohella myös sekaleivän mukaansa. Me olimme niitä leipäännytettyjä :) Toisin sanoen lördag löi leiville!
Parasta koko viikonlopussa luonnollisesti oli oman Siskon näkeminen! Minulle ei sovi tämä liian piiiitkä välimatka. Haluan olla läheisroikkuvainen -konkreettisestikin. Siskoni uusin asunto oli valoisa, lämmin sekä tyylillä sisustettu. Huomionkipeä katti osoittautui aamustalkkaajaksi ja yläkerran asukkaat pystyi toteamaan kanta-astujiksi. Arjen antibalettiaskelia lähiöstä.
Monta tärppikärpästä löytyi yhdellä reissulla. Pyörimme rakastettavan rasittavina inspiroivissa nurkissa, kurkimme taidetta museossa ja keräsimme kokemuspankkiin pääomaa matkustamalla paikallisjunassa. Me emme huumaantuneet, mutta pari kanssamatkustajaa oli huumannut/ liimannut nuppinsa. Ensi kerralla luotamme bussiin.
Nyt olemme keskellä tätä viikkoa. Arki on kotona ja se on kotoisaa.
*
Vinkkaus:
Seuraavasta elokuvasta Teinikin piti, joten ottakaa vinkistä vaari. Draama An education kertoo 16 -vuotiaasta Jennystä (Carey Mulligan), joka ihastuu aikuiseen Davidiin (Peter Sarsgaard). Kohtaaminen vie tyttöseltä jalat alta sekä valmiiksi suunnitellulta opiskelupolulta syrjään. Tyttö on suloisen viaton, mies vilpillisen sulattava. Tarinan juoni on pitävä, roolisuoritukset rakastettavan raivostuttavia, tapahtumat uskottavia ja rakkaus niin nuorta. Sydämellinen leffa valinnoista ja niiden seurauksista, aikuistumisesta sekä suuresta keskenkasvuisuudesta. Suosittelen kaikille osuvien elokuvien nappaajille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)