Sunnuntaita!
Tuntuu kuin tammikuiset kalenterinlehdet eivät loppuisi ikinä. Vielä viikollinen tätä kuuta. Mitäpä muuta. Olen kohmeessa ja jähmeessä.
Eilen matkustimme tois' puol' Suomea ja takaisin. Junalla. Kolmentoista tunnin pyrähdys hautajaisissa ei ollut sitä kevyintä arkikermaa. Raskas päivä, rakas vainaja ja hänen iäisyysmatkansa alkutahdit. Talvinen viima toppaamattomissa vaatteissa teki minusta nivelvaivamainoksen tähteen. Jähmeää. Ja minusta näkee sen, joten...
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Jäljet johtavat lapaseen
Heissan!
Pakkanen paukkuu. Vallitsevaa ilmanalaa hyödyntäen raahasin petivaatteemme yms. vällyt ulkoilemaan. Näppärämpää olisi ollut kipata koko punkka takapihalle sohvan seuraksi. Tosin kevyemmin kirjoitettu kuin toteutettu. Aurinkoista ja poutaista yhtäaikaa: tehot irti sunnuntaista huolimatta.
Aamun kajossa huomasin pihamme poikki piipertäneen jonkun Luojan luoman nelijalkaisen. Askelvana kuin piirroksesta. Toisten kevyt lumivaippa on toisille umpihankea. Riippuu sääriluun pituudesta. Tämä hämärää hyödyntävä liikuskelija sai hymyilemään.
Piipahdin viime viikolla keskustan hyväntekeväisyyskirpparilla. Pettymyksekseni! Katastelin siellä hinnoittelemattomia kintaita. Myyjä kävi kysymässä päivänvaloa sietämättömältä esimieheltään kuinka paljon lahjoituslapasista kehtaisi nylkeä. Viisi euroa. Eihän hinta kohtuuton ollut, mutta... Minulle liikaa (periaate solmi kukkaron nyörit). Totesin sen kohteliaasti. Siitäkös uskovainen vapaaehtoinen kimpaantui. Hän nakkeli niskojaan ja julisti, että heillä arvostetaan käsitöitä. Hinta käyttämättömistä kirjoneulelapasista oli hänestä mitätön (olin etsimässä hansikkaita, en myyjän harkinnan pidätyskyvyttömyyttä). Hinta olisikin ollut aito roponen, jos ne tumput todella olisivat olleet kirjoneuleiset taikka kouraan tunkemattomat. Totuus oli nurjemmalta puolelta.
En pureksittunakaan niele myyjän kuohahdusta. Hyväntekeväisyyden varjolla tai sen nimissä voi harjoittaa puhdasta ahneutta. En astu tähän ansalankaan! Ymmärrän sekä arvostan käsityötaidetta sen verran korkealle, että mikä tahansa liivistä repäisty setelihinta ei puske silmukoistani läpi. Toisekseen, jos olisin asioinut perusvaatekaupassa, ei myyjällä olisi kapeintakaan saumaa ryhtyä arvostelemaan asiakkaiden ostopäätöksiä (tai ostamatta jättämisiä). Taikka laukomaan omia näkemyksiään ostajan arvomaailmasta. Luulisi, että taivaallisella sanomalla pinnoitetut kauppaajat haluaisivat askeltaa kaitaa polkuaa kieli keskellä suuta. Totuus löytyi kielen alta. Sankasti sammasta. Phyi!
*
Vinkkaus:
Psykologista jännitystä on tarjolla tanskalaisen Christian Jungersen'in palkitussa romaanissa Poikkeus säännöstä. Kertomuksen keskiössä on tutkija Iben, joka palaa Afrikasta kotimaahansa. Nainen on joutunut työmatkallaan kidnapatuksi ja käy läpi traumaansa. Työpaikan ilmapiiri on kiristynyt. Kirjan juoni on monitahoinen ja keskusasetelman kulmia valotetaan aina eri henkilön kokemusten kautta. Tarinan oveluus on siinä, että jokaisen henkilön puolelle voisi asettua. Romaani pohtii työpaikkakiusaamista, psyykkisen kuormituksen rajoja, rasismin ja lähihistoriamme pitkiä varjoja. Suosittelen hieman pohtivampaa romaania hakevalle.
Pakkanen paukkuu. Vallitsevaa ilmanalaa hyödyntäen raahasin petivaatteemme yms. vällyt ulkoilemaan. Näppärämpää olisi ollut kipata koko punkka takapihalle sohvan seuraksi. Tosin kevyemmin kirjoitettu kuin toteutettu. Aurinkoista ja poutaista yhtäaikaa: tehot irti sunnuntaista huolimatta.
Aamun kajossa huomasin pihamme poikki piipertäneen jonkun Luojan luoman nelijalkaisen. Askelvana kuin piirroksesta. Toisten kevyt lumivaippa on toisille umpihankea. Riippuu sääriluun pituudesta. Tämä hämärää hyödyntävä liikuskelija sai hymyilemään.
Piipahdin viime viikolla keskustan hyväntekeväisyyskirpparilla. Pettymyksekseni! Katastelin siellä hinnoittelemattomia kintaita. Myyjä kävi kysymässä päivänvaloa sietämättömältä esimieheltään kuinka paljon lahjoituslapasista kehtaisi nylkeä. Viisi euroa. Eihän hinta kohtuuton ollut, mutta... Minulle liikaa (periaate solmi kukkaron nyörit). Totesin sen kohteliaasti. Siitäkös uskovainen vapaaehtoinen kimpaantui. Hän nakkeli niskojaan ja julisti, että heillä arvostetaan käsitöitä. Hinta käyttämättömistä kirjoneulelapasista oli hänestä mitätön (olin etsimässä hansikkaita, en myyjän harkinnan pidätyskyvyttömyyttä). Hinta olisikin ollut aito roponen, jos ne tumput todella olisivat olleet kirjoneuleiset taikka kouraan tunkemattomat. Totuus oli nurjemmalta puolelta.
En pureksittunakaan niele myyjän kuohahdusta. Hyväntekeväisyyden varjolla tai sen nimissä voi harjoittaa puhdasta ahneutta. En astu tähän ansalankaan! Ymmärrän sekä arvostan käsityötaidetta sen verran korkealle, että mikä tahansa liivistä repäisty setelihinta ei puske silmukoistani läpi. Toisekseen, jos olisin asioinut perusvaatekaupassa, ei myyjällä olisi kapeintakaan saumaa ryhtyä arvostelemaan asiakkaiden ostopäätöksiä (tai ostamatta jättämisiä). Taikka laukomaan omia näkemyksiään ostajan arvomaailmasta. Luulisi, että taivaallisella sanomalla pinnoitetut kauppaajat haluaisivat askeltaa kaitaa polkuaa kieli keskellä suuta. Totuus löytyi kielen alta. Sankasti sammasta. Phyi!
*
Vinkkaus:
Psykologista jännitystä on tarjolla tanskalaisen Christian Jungersen'in palkitussa romaanissa Poikkeus säännöstä. Kertomuksen keskiössä on tutkija Iben, joka palaa Afrikasta kotimaahansa. Nainen on joutunut työmatkallaan kidnapatuksi ja käy läpi traumaansa. Työpaikan ilmapiiri on kiristynyt. Kirjan juoni on monitahoinen ja keskusasetelman kulmia valotetaan aina eri henkilön kokemusten kautta. Tarinan oveluus on siinä, että jokaisen henkilön puolelle voisi asettua. Romaani pohtii työpaikkakiusaamista, psyykkisen kuormituksen rajoja, rasismin ja lähihistoriamme pitkiä varjoja. Suosittelen hieman pohtivampaa romaania hakevalle.
torstai 16. tammikuuta 2014
Lammas suden vaatteissa
Torstaita!
Olen vetänyt hukan nenään. Tästä on aloitettava, jos metsään aiotaan.
Kuulin radiosta petomaista asiaa eli käsittelyssä varma tunteenkuohuttaja. Otan (keskusteluun) osaa. Itärajalla on pyöritetty tovi koululaisten erilliskyydityksiä susihavaintojen vuoksi. Varmat eläinhavainnot harvinaisen harvassa. Oletan, että joku Antero on huomannut anturan painauman, joten pystyyn pykättiin taksizumba. Samaisilla seuduilla kouluja, iltapäiväkerhoja ja virkoja lakkautetaan, opetuksen määrärahoja leikataan ja säästösyistä pakkolomaillaan. Sitten haistetaan petoeläin ja kuin taikaiskusta lisäkyydityksiin löytyvät rahat. Ei hukan perimää penniä, vaikka lopputulema on varma susi. Itse eläimestä ole tietoakaan.
Ihminen on pelokas eläin. Vaan ei lapset luonnostaan pelkää, vihaa, karta tai kammoa mitään elävää. Siihen on aina jokin syy. Kokemuksen kautta opittu, alitajuntainen tai ympäristön yleisistä asenteista imaistu. Esikoululainen ei osaa pelätä lähimetsikköään. Ei, ellei häntä ole opetettu/ varoitettu, että siellä mahdollisesti on jotakin pelottavaa tai pelättävää. Lapsi on alistettu negatiiviselle asennekasvatukselle. Sääli! Näin ennakkoluulot syntyvät ja siirtyvät sukupolvelta toiselle. En kyseenalaista lasten ikäkehitykselle tyypillisiä herkkyyskausia, enkä myöskään väheksy tervettä ohjeistamista tai huolenpitoa. Minä vain epäilen näiden koululaiskyytien tarpeellisuutta. Pohdin, lisäävätkö ne kyyditettävien perusturvallisuuden tunnetta vai syövätkö sitä. Kukapa koululainen ei enää näiden susikyyditysten jälkeen kavahda metsän ääniä, hämärtyvää maisemaa taikka itse eläintä? Samaan aikaan lööppijournalismi suoltaa böö-uutista metsurin perässä hölköttävästä suurpedosta. Aikuisten kauhistukseksi.
Pilkun parhaana kaverina tutkin Tilastokeskuksen kuolleisuustilastoja. Suomessa ei ole kuollut yhtäkään ihmistä metsäsuden toimesta. Väkivallan, tahallisten pahoinpitelyjen, tappojen, ulkoisten syiden ja niiden myötävaikutuksen seurauksena viime vuonna kuoli reilut 1300 naista (0 - yli 65-vuotiasta). Murhan, tapaturman tai muun väkivaltaisen kuolinsyyn taustalla ei ollut yksikään niistä arviola 120 - 135 sudesta, joita maassamme on havaittu. 'Lupus est homo homini, non homo, quom qualis sit non novit -Ihminen on ihmiselle susi, ei ihminen, jos häntä ei tunne'. Lauseen alku on tunnettu lentävyys. Loppuosa perin optimistinen, sillä suurin osa tapetuista naisista kuolee lähisuhdeväkivallan uhreina. Ihminen on tilaston suurin peto. Se taas ei ole peruste ihmisvihalle. Eikä hukkaamaan sutta.
Minä kummaksun joka kerta, kun eri medioissa nostetaan tämä tarinoiden ja kollektiivisen alitajunnan peto ajojahdin kohteeksi. Mitä oikeasti metsästetään? Koiran, poron, lampaan tappajaa. Eläin tappaa syödäkseen, nyrkkeilyä katsotaan viihdemielessä... Suomalaiset ovat metsäeläjiä, eivätkä ainoita lajissaan. Lajireviirit limittyvät, mikä siis hätänä? Kylän kuin kylän raitille saadaan kahdessa minuutissa kasaan joutavien joukko jahtaamaan epämääräisestikin havaittua eläintä. Suojelun ja ansiomenetyksen nimissä. Kotonaan samaisen jahtiporukan jäsen voi metsästäen pahoinpidellä puolisoaan kenenkään puuttumatta asiaan. Yksityisyyden nimissä. Tympeän välinpitämätöntä kaksinaismoralismia! Taas välihuomautus herkimmille: en väitä enkä vihjaa jokaisen metsästäjän olevan pahoinpitelijä, työtön, eläkeläinen tai yleistampio. Eikä toisinkaan päin.
Palataan laumaeläimeen. Siis suteen. Uskoisin, että peruskokoisessa kerrostalossa saattaisi asua noin 130 ihmistä. Hajasijoitetaan nämä kertut, pertut ja serkut ympäri maata. Osalle laitetaan seurantapanta kaulaan. Sijoittelun jälkeen ryhdymme kirjaamaan kerrostaloasukkaiden liikkeitä. Kuinka kauan luulette menevän siihen, että saadaan ensimmäinen varma havainto yhdestäkään asukkaasta? Mistä osasta maata tulee ilmoitus salakaadetusta asukista? Milloin joku tästä joukosta päätyy jahtaamaan metsuria tai raatelemaan pihakoiran? Tuleeko vuokralaisesta laajasti polemisoidun ja vuosikymmeniä hysteriaa lietsoneen suuruutisen peto: C-rapun personal trainer tappoi alakoululaisen?! Niinpä. Ihminen, ei susi!
Järkeä käteen, aivot käyttöön! Otsikot, metelöinti ja katseet kohti todellisia ongelmia, epäkohtia ja haasteita!
Olen vetänyt hukan nenään. Tästä on aloitettava, jos metsään aiotaan.
Kuulin radiosta petomaista asiaa eli käsittelyssä varma tunteenkuohuttaja. Otan (keskusteluun) osaa. Itärajalla on pyöritetty tovi koululaisten erilliskyydityksiä susihavaintojen vuoksi. Varmat eläinhavainnot harvinaisen harvassa. Oletan, että joku Antero on huomannut anturan painauman, joten pystyyn pykättiin taksizumba. Samaisilla seuduilla kouluja, iltapäiväkerhoja ja virkoja lakkautetaan, opetuksen määrärahoja leikataan ja säästösyistä pakkolomaillaan. Sitten haistetaan petoeläin ja kuin taikaiskusta lisäkyydityksiin löytyvät rahat. Ei hukan perimää penniä, vaikka lopputulema on varma susi. Itse eläimestä ole tietoakaan.
Ihminen on pelokas eläin. Vaan ei lapset luonnostaan pelkää, vihaa, karta tai kammoa mitään elävää. Siihen on aina jokin syy. Kokemuksen kautta opittu, alitajuntainen tai ympäristön yleisistä asenteista imaistu. Esikoululainen ei osaa pelätä lähimetsikköään. Ei, ellei häntä ole opetettu/ varoitettu, että siellä mahdollisesti on jotakin pelottavaa tai pelättävää. Lapsi on alistettu negatiiviselle asennekasvatukselle. Sääli! Näin ennakkoluulot syntyvät ja siirtyvät sukupolvelta toiselle. En kyseenalaista lasten ikäkehitykselle tyypillisiä herkkyyskausia, enkä myöskään väheksy tervettä ohjeistamista tai huolenpitoa. Minä vain epäilen näiden koululaiskyytien tarpeellisuutta. Pohdin, lisäävätkö ne kyyditettävien perusturvallisuuden tunnetta vai syövätkö sitä. Kukapa koululainen ei enää näiden susikyyditysten jälkeen kavahda metsän ääniä, hämärtyvää maisemaa taikka itse eläintä? Samaan aikaan lööppijournalismi suoltaa böö-uutista metsurin perässä hölköttävästä suurpedosta. Aikuisten kauhistukseksi.
Pilkun parhaana kaverina tutkin Tilastokeskuksen kuolleisuustilastoja. Suomessa ei ole kuollut yhtäkään ihmistä metsäsuden toimesta. Väkivallan, tahallisten pahoinpitelyjen, tappojen, ulkoisten syiden ja niiden myötävaikutuksen seurauksena viime vuonna kuoli reilut 1300 naista (0 - yli 65-vuotiasta). Murhan, tapaturman tai muun väkivaltaisen kuolinsyyn taustalla ei ollut yksikään niistä arviola 120 - 135 sudesta, joita maassamme on havaittu. 'Lupus est homo homini, non homo, quom qualis sit non novit -Ihminen on ihmiselle susi, ei ihminen, jos häntä ei tunne'. Lauseen alku on tunnettu lentävyys. Loppuosa perin optimistinen, sillä suurin osa tapetuista naisista kuolee lähisuhdeväkivallan uhreina. Ihminen on tilaston suurin peto. Se taas ei ole peruste ihmisvihalle. Eikä hukkaamaan sutta.
Minä kummaksun joka kerta, kun eri medioissa nostetaan tämä tarinoiden ja kollektiivisen alitajunnan peto ajojahdin kohteeksi. Mitä oikeasti metsästetään? Koiran, poron, lampaan tappajaa. Eläin tappaa syödäkseen, nyrkkeilyä katsotaan viihdemielessä... Suomalaiset ovat metsäeläjiä, eivätkä ainoita lajissaan. Lajireviirit limittyvät, mikä siis hätänä? Kylän kuin kylän raitille saadaan kahdessa minuutissa kasaan joutavien joukko jahtaamaan epämääräisestikin havaittua eläintä. Suojelun ja ansiomenetyksen nimissä. Kotonaan samaisen jahtiporukan jäsen voi metsästäen pahoinpidellä puolisoaan kenenkään puuttumatta asiaan. Yksityisyyden nimissä. Tympeän välinpitämätöntä kaksinaismoralismia! Taas välihuomautus herkimmille: en väitä enkä vihjaa jokaisen metsästäjän olevan pahoinpitelijä, työtön, eläkeläinen tai yleistampio. Eikä toisinkaan päin.
Palataan laumaeläimeen. Siis suteen. Uskoisin, että peruskokoisessa kerrostalossa saattaisi asua noin 130 ihmistä. Hajasijoitetaan nämä kertut, pertut ja serkut ympäri maata. Osalle laitetaan seurantapanta kaulaan. Sijoittelun jälkeen ryhdymme kirjaamaan kerrostaloasukkaiden liikkeitä. Kuinka kauan luulette menevän siihen, että saadaan ensimmäinen varma havainto yhdestäkään asukkaasta? Mistä osasta maata tulee ilmoitus salakaadetusta asukista? Milloin joku tästä joukosta päätyy jahtaamaan metsuria tai raatelemaan pihakoiran? Tuleeko vuokralaisesta laajasti polemisoidun ja vuosikymmeniä hysteriaa lietsoneen suuruutisen peto: C-rapun personal trainer tappoi alakoululaisen?! Niinpä. Ihminen, ei susi!
Järkeä käteen, aivot käyttöön! Otsikot, metelöinti ja katseet kohti todellisia ongelmia, epäkohtia ja haasteita!
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Aika on puolellamme
Tammikuuta toverilliset!
Lumeton talvi sopii mainiosti pyöräilijälle. Fakta. Mustan synkeä ja vetisen auringoton kaamos ei sovellu mielialakeskukselleni. Olo on kuin karhulla: tekesi mieli syödä itsensä raukeaksi ja kellahtaa mahansa viereen talviunille. Herätä ennen helteitä nauttimaan kevään valoenergiasta. Arkisena tosiasiana, olen hereillä.
Tulevaan ei näe, nykyinen on liian liki, joten katsellaan menneeseen. Siitä voi kuulema oppia -enpähän tiedä. Viime vuosi oli jotenkin hiutuvan valju. Kuin olisi uinut haaleassa vedessä: kastui muttei lämmennyt eikä virkistynyt. Toki asioita tapahtui ja niitä laitettiin tapahtumaan sattumien vilistäessä padan pinnalla, mutta silti... Välivuosi! Siinä kiteyttäen koko edellisen vuoden fiilikset. Ravistellen entisen tuhkia harteilta, on puhdistavaa vaihtaa uuteen kalenteriin.
En ennusta, en edes säätä tai sammakoita. Minä tiedän. Tämä vuosi tulee olemaan suurten muutosten (mittakaava sovellettu meidän arkiasteikolle) vuosi. Se tuntuu jo ensimmäisissä päivissä. Teini kirjoittaa ylioppilaaksi, kiertää Eurooppaa, hakee opiskelemaan ja suurella todennäköisyydellä saa opiskelupaikan. Minä yritän päästää irti. Totisena yrityksenäni on saada gradu ja ne kolme tenttiä kasaan, valmistua, tehdä tilaa arkiyllätyksille, työllistyä... Ja jättää saumaa sattumalle. Sillä mikään ei ole niin hyvin suunniteltu kuin suunnittelematon (jyvänen sumean logiikan laarista). Aika näyttää miten savolaiselle käy. Se ei teille näy, mutta minä hymyilen kuin Avaruuskatti (kts. Tohtori Sykerö).
Näissä lievästi apokalyptisista tunnelmista on paljastavaa siirtyä takaisin tähän hetkeen. Tarkoittaahan sana 'apokalypsis' kirjaimellisesti verhon nostamista tai poistamista. Kukkuuu! Salaisuuden taikka ilmestyksen paljastumista. Hui säi säi! Istuu kuin ikiaikainen ennustus vuoden alkuun. Tästä jatketaan.
*
Vinkkaus:
Tuoreen vuoden aloitteluun sopii uutuusleffa Walter Mittyn ihmeellinen elämä. Beigensävyistä arkea tallaava Walter (Ben Stiller) vaipuu usein seikkailullisiin päiväunelmiin. Työpaikan rakennemuutos tömäyttää miehen todellisuuteen. Walter lähtee etsimään kuuluisan valokuvaajan (Sean Penn) kadonnutta otosta. Matkaan häntä siivittää työtoveri (Kristen Wiig). Elokuva on hyväntuulinen, inspiroiva, vauhdikkaan luottavainen sekä kaartavan humoristinen. Ponteva leffa tuuppaa katsojaa kohti hänen elämänsä todellisuutta pelkän haaveilun sijaan. Asiathan tapahtuvat kuitenkin elävässä elämässä, eläen ne todeksi. Kuinka täydesti, se on jokaisen omalla vastuulla. Vinkkaan rohkeille, rohkaistuville, humoristeille, unelmoiville ja uskalttautuville. Ei tuiman vakaville.
Lumeton talvi sopii mainiosti pyöräilijälle. Fakta. Mustan synkeä ja vetisen auringoton kaamos ei sovellu mielialakeskukselleni. Olo on kuin karhulla: tekesi mieli syödä itsensä raukeaksi ja kellahtaa mahansa viereen talviunille. Herätä ennen helteitä nauttimaan kevään valoenergiasta. Arkisena tosiasiana, olen hereillä.
Tulevaan ei näe, nykyinen on liian liki, joten katsellaan menneeseen. Siitä voi kuulema oppia -enpähän tiedä. Viime vuosi oli jotenkin hiutuvan valju. Kuin olisi uinut haaleassa vedessä: kastui muttei lämmennyt eikä virkistynyt. Toki asioita tapahtui ja niitä laitettiin tapahtumaan sattumien vilistäessä padan pinnalla, mutta silti... Välivuosi! Siinä kiteyttäen koko edellisen vuoden fiilikset. Ravistellen entisen tuhkia harteilta, on puhdistavaa vaihtaa uuteen kalenteriin.
En ennusta, en edes säätä tai sammakoita. Minä tiedän. Tämä vuosi tulee olemaan suurten muutosten (mittakaava sovellettu meidän arkiasteikolle) vuosi. Se tuntuu jo ensimmäisissä päivissä. Teini kirjoittaa ylioppilaaksi, kiertää Eurooppaa, hakee opiskelemaan ja suurella todennäköisyydellä saa opiskelupaikan. Minä yritän päästää irti. Totisena yrityksenäni on saada gradu ja ne kolme tenttiä kasaan, valmistua, tehdä tilaa arkiyllätyksille, työllistyä... Ja jättää saumaa sattumalle. Sillä mikään ei ole niin hyvin suunniteltu kuin suunnittelematon (jyvänen sumean logiikan laarista). Aika näyttää miten savolaiselle käy. Se ei teille näy, mutta minä hymyilen kuin Avaruuskatti (kts. Tohtori Sykerö).
Näissä lievästi apokalyptisista tunnelmista on paljastavaa siirtyä takaisin tähän hetkeen. Tarkoittaahan sana 'apokalypsis' kirjaimellisesti verhon nostamista tai poistamista. Kukkuuu! Salaisuuden taikka ilmestyksen paljastumista. Hui säi säi! Istuu kuin ikiaikainen ennustus vuoden alkuun. Tästä jatketaan.
*
Vinkkaus:
Tuoreen vuoden aloitteluun sopii uutuusleffa Walter Mittyn ihmeellinen elämä. Beigensävyistä arkea tallaava Walter (Ben Stiller) vaipuu usein seikkailullisiin päiväunelmiin. Työpaikan rakennemuutos tömäyttää miehen todellisuuteen. Walter lähtee etsimään kuuluisan valokuvaajan (Sean Penn) kadonnutta otosta. Matkaan häntä siivittää työtoveri (Kristen Wiig). Elokuva on hyväntuulinen, inspiroiva, vauhdikkaan luottavainen sekä kaartavan humoristinen. Ponteva leffa tuuppaa katsojaa kohti hänen elämänsä todellisuutta pelkän haaveilun sijaan. Asiathan tapahtuvat kuitenkin elävässä elämässä, eläen ne todeksi. Kuinka täydesti, se on jokaisen omalla vastuulla. Vinkkaan rohkeille, rohkaistuville, humoristeille, unelmoiville ja uskalttautuville. Ei tuiman vakaville.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)