Hi there ja pitkää pätkää pukkaa!
Tämän kirjoituksen kirvoituksena on vuosikäyntini Kelalla. Jo vain, se oli taas se aika vuodesta. Lisäselvityksen lisäosat toimitettu liitteiksi. Suhteellisen sujuvasti asumistuen vuosisihtaus hoitui. Päätöstä saan odotella tovin jos kolmannenkin. 'Punica fides -Puunilainen uskollisuus'. Roomalaisessa kielenkäytössä sanonta tarkoitti vaarallisen petollista epäluotettavuutta sopimusasioissa. Nykyajan vastineena antiikin oivallukselle ovat harkinnanvaraiset päätöset.
On se vinhaa. Opiskelija-asuntoa varten tarvitsin ohjaajalausunnon, että teen "jotakin" eli olen aktiiviopiskelija. Asumistuen oikeutukseen vaaditaan todisteet etten tee "mitään" -taloudellisesti kannattavaa tai palkkatyötä. Että olen aktiivinen opiskelija. Oodi virastologiikalle! Sumeaa. Järjestelmän rattaisto on hammastettu. Sinä polvistelet todistellen taikka olet tueton elvistellen. Voimauttavaa.
Jonotusaikasi kertoo jotakin yhteiskunnallisesta osastasi. Arkielämän osatotuus tämäkin. Peruspalvelut ovat joukkopalveluita. Ne haetaan jonottaen. Odotustilat ovat rajatut. Jonotat jonoon. Etuilu ei ole etulyöntiasema, vaan kurjuuden kirkastuminen. Sen vuoksi mm. böö-tason mikrojulkkikset vaativat pääsyä vip -tilaan. Leikkausjonossa saa etumatkaa vain, jos edellä ollut on luovuttanut. Tai itse on siirtynyt eri kaistalle. Sosiaalisena liikkeenä etuilu on köyhienkin keskuudessa köyhää. Köyhän ase nöyryyttä vastaan on tyyli.
Juha Drufva on todennut, että ansa ja ansaita ovat saman kolikon eri puolet. Totta! Ansaa on sekä ansaita liikaa tai olla ansiotuloitta. Pyydyksen malli sanelee kummin käy. Joku saa ansioidensa mukaan. Tässä tapauksessa ulkopuolinen kolmas määrittelee sen toisen ansioiden rajat. Hänen ansiokseen luetaan... siis luetellaan ylisanoja. Jonkun muun toimesta. Näissä tapauksissa sanoja on aina ulkopuolinen. Minä sain mitä ansaitsin; harvinaista, harjoin kuultua, harvojen huulilla. Perusahne hokemahan on otan/ vaadin sen mikä minulle kuuluu. Aina hieman enemmän. Toteava 'hän ansaitsee vain parasta', on itsensä sisäänimaiseva suutari. Ansa itse voisi paraista. Omahyväinen sanoja (puhuuko itsestään vai omastaan) tietää mikä on parasta ja kuka sen on ansainnut. Epäitsekkyys kaukana, vaikka toisin voisi ensin kuulla. Rahaton ei ansaitse. Ei ainakaan parasta.
Yhteiskunnallinen ansa on olla pienituloinen, köyhä tai yksin. Jos kuukausipalkka ei kata peruselämän kuluja, olet ansassa. Jos peruskoulutuksesi ei riitä peruskulujasi kattavaan työhön, olet ansassa. Eräille ansa on vastuu. Toisista, itsestä, yleisistä asioista, laeista, oikeudenmukaisuudesta... Hetkellistä helpostusta tuo vapaa juoksu, kunnes uupuu tai turtuu. Jos perustavanlaatuinen tosiasia on, että ilman yhteiskunnan tukitoimia joko jätät syömättä, asumatta, työskentelemättä tai olematta, on jokin perustekijä vinoutunut. Ansaittua? Keiden on vastuu (ei kuka on syyllinen, vaan kuka ottaa kopin)?
Köyhät eivät enää ole edes kyykyssä. Nurkantauskyykkiminen on vahvistanut reisilihaksia, joten varaton on voinut ponnistaa, hypätä ja osua korkeallakin. Nykyköyhä on polvillaan. Tönäisten naamallaan. Kuramerkittynä on hankala olla erottumatta. Tilastosaavista kätevä poimia näkyville. Sotku on oma syy, sen selitys, ansio ja lopulta ansakin. Kuitenkin ihmisen arvo on luovuttamaton. Arvottomuuden kokemukset armottomia. Armoa sen sijaan ei tarvitse ansaita, se on lahjaa. Verottomana.
'Ansaita' verbi on tekemistä kuvaava sana. Ansaita - sisältää sekä ansan, aidan että saituuden. Mielenkiintoisesti virittynyttä. Kun joku ansaitsee palkkansa (tai eläkkeensä, opintotukensa, ansionsa...) hän on tehnyt jotakin. Toimelias sana toimimattomuuden väliajoin, polttopiste menneessä. Ansio on joko jo saatu tai sitä vielä odotellaan. Mitä on nyt parhaillaan? Palkkio tai päätös on ansa, palkkatulot aitoja, kansalaispalkattomuus saituutta. Ikiliikkuja, jossa toinen askelma pyöräyttää toisen ympäri.
Nuivaa, mutta asiaa ja sitä riitti. Luulen, että ammennan aiheesta myöhemminkin. Myönteisyydessä runsasta päivää jokaiselle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti