Köyhän ansiot

Hi there ja pitkää pätkää pukkaa!

Tämän kirjoituksen kirvoituksena on vuosikäyntini Kelalla. Jo vain, se oli taas se aika vuodesta. Lisäselvityksen lisäosat toimitettu liitteiksi. Suhteellisen sujuvasti asumistuen vuosisihtaus hoitui. Päätöstä saan odotella tovin jos kolmannenkin. 'Punica fides -Puunilainen uskollisuus'. Roomalaisessa kielenkäytössä sanonta tarkoitti vaarallisen petollista epäluotettavuutta sopimusasioissa. Nykyajan vastineena antiikin oivallukselle ovat harkinnanvaraiset päätöset.

On se vinhaa. Opiskelija-asuntoa varten tarvitsin ohjaajalausunnon, että teen "jotakin" eli olen aktiiviopiskelija. Asumistuen oikeutukseen vaaditaan todisteet etten tee "mitään" -taloudellisesti kannattavaa tai palkkatyötä. Että olen aktiivinen opiskelija. Oodi virastologiikalle! Sumeaa. Järjestelmän rattaisto on hammastettu. Sinä polvistelet todistellen taikka olet tueton elvistellen. Voimauttavaa.

Jonotusaikasi kertoo jotakin yhteiskunnallisesta osastasi. Arkielämän osatotuus tämäkin. Peruspalvelut ovat joukkopalveluita. Ne haetaan jonottaen. Odotustilat ovat rajatut. Jonotat jonoon. Etuilu ei ole etulyöntiasema, vaan kurjuuden kirkastuminen. Sen vuoksi mm. böö-tason mikrojulkkikset vaativat pääsyä vip -tilaan. Leikkausjonossa saa etumatkaa vain, jos edellä ollut on luovuttanut. Tai itse on siirtynyt eri kaistalle. Sosiaalisena liikkeenä etuilu on köyhienkin keskuudessa köyhää. Köyhän ase nöyryyttä vastaan on tyyli.

Juha Drufva on todennut, että ansa ja ansaita ovat saman kolikon eri puolet. Totta! Ansaa on sekä ansaita liikaa tai olla ansiotuloitta. Pyydyksen malli sanelee kummin käy. Joku saa ansioidensa mukaan. Tässä tapauksessa ulkopuolinen kolmas määrittelee sen toisen ansioiden rajat. Hänen ansiokseen luetaan... siis luetellaan ylisanoja. Jonkun muun toimesta. Näissä tapauksissa sanoja on aina ulkopuolinen. Minä sain mitä ansaitsin; harvinaista, harjoin kuultua, harvojen huulilla. Perusahne hokemahan on otan/ vaadin sen mikä minulle kuuluu. Aina hieman enemmän. Toteava 'hän ansaitsee vain parasta', on itsensä sisäänimaiseva suutari. Ansa itse voisi paraista. Omahyväinen sanoja (puhuuko itsestään vai omastaan) tietää mikä on parasta ja kuka sen on ansainnut. Epäitsekkyys kaukana, vaikka toisin voisi ensin kuulla. Rahaton ei ansaitse. Ei ainakaan parasta.

Yhteiskunnallinen ansa on olla pienituloinen, köyhä tai yksin. Jos kuukausipalkka ei kata peruselämän kuluja, olet ansassa. Jos peruskoulutuksesi ei riitä peruskulujasi kattavaan työhön, olet ansassa. Eräille ansa on vastuu. Toisista, itsestä, yleisistä asioista, laeista, oikeudenmukaisuudesta... Hetkellistä helpostusta tuo vapaa juoksu, kunnes uupuu tai turtuu. Jos perustavanlaatuinen tosiasia on, että ilman yhteiskunnan tukitoimia joko jätät syömättä, asumatta, työskentelemättä tai olematta, on jokin perustekijä vinoutunut. Ansaittua? Keiden on vastuu (ei kuka on syyllinen, vaan kuka ottaa kopin)?

Köyhät eivät enää ole edes kyykyssä. Nurkantauskyykkiminen on vahvistanut reisilihaksia, joten varaton on voinut ponnistaa, hypätä ja osua korkeallakin. Nykyköyhä on polvillaan. Tönäisten naamallaan. Kuramerkittynä on hankala olla erottumatta. Tilastosaavista kätevä poimia näkyville. Sotku on oma syy, sen selitys, ansio ja lopulta ansakin. Kuitenkin ihmisen arvo on luovuttamaton. Arvottomuuden kokemukset armottomia. Armoa sen sijaan ei tarvitse ansaita, se on lahjaa. Verottomana.

'Ansaita' verbi on tekemistä kuvaava sana. Ansaita - sisältää sekä ansan, aidan että saituuden. Mielenkiintoisesti virittynyttä. Kun joku ansaitsee palkkansa (tai eläkkeensä, opintotukensa, ansionsa...) hän on tehnyt jotakin. Toimelias sana toimimattomuuden väliajoin, polttopiste menneessä. Ansio on joko jo saatu tai sitä vielä odotellaan. Mitä on nyt parhaillaan? Palkkio tai päätös on ansa, palkkatulot aitoja, kansalaispalkattomuus saituutta. Ikiliikkuja, jossa toinen askelma pyöräyttää toisen ympäri.

Nuivaa, mutta asiaa ja sitä riitti. Luulen, että ammennan aiheesta myöhemminkin. Myönteisyydessä runsasta päivää jokaiselle!

Eilen repesi

Aamua!

Fillaroimme kaupungin halki supermarkettiin. Siinä ostosluolaston pihassa laskeuduin hyvin sulavasti (hellekin edesauttoi valumaa) satulasta. Heilautin jalkaa kuin kolmen metrin cancantanssija. Rusahti, ilma suhahti. Housut repes! Ei johtunut piukeasta kangasmäärästä, soivista saumoista tai muusta kittanasta. Hapero on haperoa. Löytyy se sitten metsästä taikka halpaketjumyymälästä. Vain sienestys on taloudellisesti kannattavaa.

Että mitäkö sitten tein? Noh, ostokset tietysti. Kävin toki sovituskopissa omin silmin toteamassa, että kesälahkeen rahkeen määrä on mitallinen. Tottahan toki revennyt hautavajoama on persvajoaman kavereita eli ratkile sijaitsi juuri Aunuksen alapuolella. Paljas klisee! Kalsongit kunnossa, joten kuutamo peittyi puuvillaan. Ei siis avaruudellisia uutisia.

Harrastan vain itseironiaa, en -paljastelua, joten kiitin pitkästä paidasta ja nimesin nimettömille peittävän kunnian. Mitä tästä voi jälkiviisastellen oppia? Luontevaa on hekotella vain ehjissä housuissa. Koettu o.

Ratkiriemukasta päivää, nauramatta, teille muille!

Tavanomaisia turinoita

Heissan!

Tämä helteetön jakso, jonka toivon jatkuvan koko kalenterikierron, on minulle sama kuin esteetön kaupunkiympäristö. Kynnyksetöntä.

Toissapäivänä vietettiin kansainvälistä Kuuntelupäivää. Olittekos kuulolla? Päivän tarkoituksena oli kiinnittää huomiota meitä ympäröivään äänimaailmaan. Totta on, että oman elinpiirinsä ääniin turtuu. Niistä tulee taustakohinaa. Uudessa paikassa kuulee tarkemmin, reagoi herkemmin. Patterien kolinaan, liikenteen vaihteluihin, ihmisääniin. Nukkujakin havahtuu vain, jos tuttu perusäänistö säröilee. Hiljaisuus tai lähes äänettömyys on luksusta (ainakin kaupungissa), eräille puristavan ahdistavaa. Toisille taas juuri äänten puuttuminen on tervehdyttävä merkki.

Minä en kuullut torstaina mittään, sillä Vanhempani olivat käymässä. Metakka eli kuulumistenvaihto aaltoili ilmoille päälle puhumisen jalon kakofonian. Tuomisiksi saimme traditionaalisesti kahvia ja vessapaperia. Hyvin pyyhkii ja virkistää! Olkkarinmattokin tuli uusittua. Nyt vain sohvapöydän kuviot eivät keskustele esteettisesti maton kuvioinnin kanssa. Olohuoneongelma. Ei huolta, Savossa on käyttämätön sohvapöytä, joka on ilmoittautunut vapaaehtoiseksi maakuntamuuttajaksi. Kauneuskemikaalejakin tuli sen verran, että asuntomme yllä on vain ohutta ilmanalaa. Tarjousneilikat (50 senttiä nippu!) ilahduttavat olemassaolollaan, Teini kotiinpaluullaan sekä pyykkikone nurkkautumisellaan. Elämä kelkassa.

Vanhempani yllättivät. Parissa kaupassa he etenivät kuin heinäsirkkalauma luontodokumenteissa. Tuoretiskin alkupäästä pussittaen tuotteet, kaapien laarit ja maalissa pohtien olisiko vielä kannattanut ottaa jotakin. Eiii! Minä kuulin vain sirritystä, myyjä kassakoneen sirkutusta. Sama toistettuna keskustan pureksi et piereksi putiikissa. Luomu ei lamauta.

Eilen pyörimme Teinin kanssa aleissa. Housuja kertyi ja karamellejä jottei housut päältä putoaisi. Kirjakaupasta lähdimme tyhjin käsin -ennenkokematonta! Huvittavin tömähdys oli löytää hyllystä oman kaimansa kirjoittama kirja! Pohdin ostaisinko sen pöydänkulmahoukutukseksi: nihkeän kaunaisia etäsukulaisia kiusatakseni. Katsoa kuka ilkimyksistä sihahtaa etikkaisen kysymyksen ilmoille. Hah hah haa, kiusa se pienkin kivi kateellisen ikenissä. Sielutonta tämä sukulaisuussuhteettomuus ;)

Varmasti asiaa olisi ja tarinaa tulisi, mutta lähden jäljittämään lukemista.

*
Vinkkaus:
Sarah Winman'in kirja Kani nimeltä Jumala on romaaninystävien kaveri. Tarinassa tutustutaan Elly -tyttöön, hänen erilaiseen ja monisärmäiseen perheeseensä, ongelmaiseen ystäväänsä sekä lemmikkikaniin. Reippaan realistinen, humoristinen ja satumainenkin kertomus kannattelee suuria palikoita. Aidosti hauskoissa jutuissa on ripaus haikeutta. Aina alkaa voi alusta. Kannatava lukupala, mehevämpi kuin sivumäärä.

Kolme vee

Uuden viikon huomenet!

Blogini täytti 13. päivä jo kolme vuotta! Uraa, uraa! Kauaksi on tultu, muttei lähellekään päätepysäkkiä. Menty on muttei meikattu. Osa kirjoituksista on aiheesta: ollaanpa meinattu mennä muttei lähtenytkään (ei edes lapasesta). Kertaakaan ei olla feikattu. Kolme vuotta... kohtahan tässä lähestytään leikki-ikää. Jos tämä olisi mammablogi. Ei vaan ole.

Olin lauantaina päivän, jos kohta toisenkin, sankari. Taas se teknikko lämmittelee huomiosormeaan -älä vaivaudu, itsekorjautuvuus on iloni. Lauantainen sankari oli siis blogini. Minä vain latinistinen taustatekijä. Naamavärin perusteella lihaisa haamukirjoittelija. Kolme vuotta. Kolme, kolme, kolme!

'Et tertius angelus tuba cecinit -Ja kolmas enkeli soitti torvea'. Löytyy Johanneksen ilmestyksestä ja nyt täältäkin. Töräytän itselleni sekä teille uskolliset lukijat että satunnaiset piipahtelijat juhlasoitot! Kauan kaikukoon torvimusiikki. Kauas lentäköön torvet.

Perisavolainen

Maanantaita!
Joiltain loppui loma, toisilta hermot, enolta veneestä laidat. Minulla on loppumaton gradu ;)

Ollaan tänään ytimessä. Mennään metsän sijaan Savoon. Sanana 'savo' on todennäköisesti johdettu sanasta savu. Ei savua ilman savolaisia... Savolaiset ovat olleet ahkeria kasken polttajia. Pannaanko palamaan?

Muinaisgermaanisissa kielimurteissa savu, sauhu taikka sagg on merkinnyt kerääntyä. Kokoontua, jos pilvistä tai kaloista puhutaan. Tottahan se on, että vanhin säilyke koiran jälkeen tulee Savosta: kalakukko. Siinä pienet järvikalat ovat kokoontuneet ihrasiivujen kanssa lomittain ruiskuoren sisään. Kuorikulinarismin kuorimaton aatelinen! Savosta.

Jos juostaan kielen kantaa kiinni, niin murrekerrostumien takaa voimme epäillä, että vanhinta savolaista asutusta on ollut Savitaipaleella. Muinaishistoria kertoo kieli pitkällä. Noh, minä en ole sieltä lähtöisin. En edes syntyjäni.

Mitäs me nykysavolaiset olemme? Levittäydymme ympäriinsä. Asutamme kaupunkeja, kyläkeskuksia sekä parlamentteja. Luumme ja tavaramme siirrettyämme alamme huhuilla politiikan pariin. Eduskunta, Eurooppa, Etu-Aasia... savolaisia pullollaan. Me perisavolaiset, jotka asumme maakunnan ulkopuolella olemme sudeettisavolaisia.

Sepä se. Äänekäs kielivähemmistö, joka on liitetty valtaväestöön tai hallintoalueeseen. Vähintäänkin poliittistahan siitä tulee. Jo pelkästään paikallisellakin tasolla. Voe tokkiisa ja kalanruoto kaenalossa. Tosissaan ollaan muttei totisina. Ero on ilmeikäs.

Muikeaa maanantaita, vaikket savolainen olisikaan!

Kellariin kesäksi

Huomenia!
Edellisessä kirjoituksessa oli pieni ripaus ohutta yläpilveä, joten raavitaan tänään naamaa maahan. Jep, draamateatterin stella elää nahoissani. Arkielämän tähtenä kuikitaan kuitenkin pidemmälle. Kaulat pitkinä.

Kohdallani koko kesän ongelmat voi kiteyttää lämpömittariin. Jos elohopea kurottautuu yli 20 asteen, on käynnissä hapankypsennys. Minä inhoan hellettä! Aiheen kertaus, jankutus ja toisto takaavat parhaan turtumuksen ;) Helteillä on myös se ikävä vaikutus, että kalmon harmaat lihat pursuavat yli pukeutumisetiketin. Havaittu on, nyt vaikerretaan. Pihat voivat olla luonnontilaisia paratiiseja, mutta puistoissa& pientareilla on luonnotonta verhoutua vain teryleeniseen viikunanlehteen. Lakisääteisestikin, jos säädyllisyyden oivalluksessa sutii. Ugh -olen puhissut.

Yrittänyttä ei hyllytetä -harmi. Kellarissa ei saa sosiaalisista syistä viettää neljäsosaa vuodesta. Olipa miten makea taikka hapan tyyppi hyvänsä. Säilyke se on ihminenkin! Olen lammas, joka tanssii pakkasasteiden kanssa. Vaadin kellariaikaa!

Hiillytään. Grillaus on Teinin juttu. Minä saan osallistua vain makustelijana. Pyörii se soppa yhdelläkin kauhalla eli ei osallisuusongelmaa. Aloittelevina grillaajina on todettava, että grillihän ei ole ruoan kuumailmakuivain... Oppia ikäkausittain, hitaasti kärystellen sekä kekäleitä käännellen. Emalipallo on tullut jäädäkseen.

Keskikesän kuontaloon. Sain tarpeekseni latvakuivasta reuhkasta. 'Deliberando saepe perit occasio -Harkitessa tilaisuus usein tuhoutuu'. Alealienit tämän käytöksellään todeksi todistavat, mutta nyt ei ole käsittelyssä käytöstavattomat, vaan kuolleet karvat. Netistä ohjeet ja Teini ryhtyi leikkaamaan. Minulla on kerrostettu, lyhennetty ja kuositettu kampaus. Loistava lopputulos, autenttista arkiluksusta! Säästäväisenä totesin, ettei lompakon pohjakaan paista läpi. Tyytyväisyydessä ei pihistellä!

Näihin kuviin ja tunnelmiin.

Etsimättä löytynyt

Heinäkuuta!
Vuoden puoliväli on jo ylitetty. Olemme astelleet Kuun naisellisissa huoneissa kamarista seitsemänteen. Astrologia ei ole peruskauraani... joten lyhteen sijasta lyhyesti. Aikaa yhteen, varpaat pinnalla. Vihelletään korkealla.

Taidokasta lahjakkuutta ihaillessani eli taidekirjan uumenissa oli pysähdyttävä. Osuin oikeaan ydinhelmeen. Venäläisen kansansadun nimi on "Mene sinne en tiedä minne, tuo sitä en tiedä mitä". Sadun nimi kehottaa, kannustaa sekä haastaa jokaista omannäköisesti tavoittelemaan tavoittelematonta, etsimään katoamatonta, kulkemaan kuvitetusta reinojen suuntaan. Kurkkimaan kuution yli. Mikä eksistentiaalinenkin kiemura! Aivokuorella tuikkii.

Kirkas mahdollisuus mennä sinne mistä ei tiedä, tuoda tullessaan sitä mitä ei tiedä mukaan mahtuvankaan. Huimaa! Elämänuskoisesti ottaa edes pieni askel, jos ei juosta halua. Paikallaankin on oikeus olla. Kuka vieläkin väittää, että sadut ovat vain lapsille? Lapsellisille? Lapsellisia varten? Pienet mielet.

Arkea eletään, muttei sen tarvitse olla arkista. Etsikää kirjoita, kansista, reuna-alueilta, kantapäistänne ja hännänhuipuista. Jäljentämättömiä ihmeitä& mahdottomia mahdollisuuksia jokaisen päivään!

*
Vinkkaus:
On reilua johdattaa joku toinenkin Sergei Golynets'in laatiman kuvateoksen Ivan Bilibin uumeniin. Bilibin oli venäläinen kuvittaja, graafikko ja teatteritaiteilija. Hänen omaleimainen kuvitustyylinsä pohjautuu mm. keskiaikaiseen, uskonnolliseen sekä kansalliseen tyylittelyyn. Taitelijan piirrosjälki on tunnistettavaa. Suosittelen kauneutta etsivälle, lahjakkuutta arvostavalle ja yksityiskohtiin unohtuville. Tämän kirjan, joka löytyi kirjaston hyllystä etsimättä, toivoisin omistavani.