perjantai 31. joulukuuta 2010

Vuoden viimeinen

Aamua aurinkoiset ja muut aatamit!
Sitä viedään vuoden 2010 viimeistä päivää eli muistetaankin elää tämä päivä, kuin se olisi vuoden viimeinen.

Nostalgiaan pläjähtää. Kun kurkistelee vuotta taakse päin huomaa kuinka nopeasti aika juoksee, miten lyhyeltä vuosi vaikuttaakaan ja miten paljon siihen on mahtunutkaan. Tuntuu kuin tänä vuonna olisi tapahtunut enemmän kuin piiitkään aikaan. Ehkä vain itse olen aktivoitunut ja saanut puristettua kuivasta arkikorpustani tehoja, tahtoa ja täpinää. Joskus tavallisesta tulee vaan timantti! Tätä voin pohtia sitten ensi vuonna lisää... Heinäkuun helvetillisissä helteissä, luulin jo sulaneeni loppuun, mutta tulihan se syksy sieltä.

Onneksi vuodesta jäi jäljelle muutakin kuin tyhjät rukkaset. Nihkeitä hetkiä riitti, mutta siltikin vuosi oli napakka. Tekemättömät työt, hoitamattomat hommat, kesken jääneet asiat ja roikkuvat rippeet siirtyvät kyllä ensi vuodelle, mutta asia kerrallaan. Asia kerrallaan.

Nyt tähyilen jo uutta kohden. 'Audentes Fortuna iuvat -Rohkeita jumala suosii'. Niinhän se vain on, että rohkeilla on onni puolellaan. Ole sinä siis rohkea, rohmua kokemuksia, elämyksiä, seikkailuja ja haasteita! Valoisaa, vauhdikasta, vetovoimaista, vetävää ja vallankumouksellista vuotta 2011 itse kullekin ja mullekin!!! Ensi vuonna jälleen.

*
Vinkkaus:
Hupsu hassuttelu ja hattarainen hetkipala on Sophie Kinsella'n Kevytkenkäinen kummitus. Suositellaan heille, joilla on liian raskas askel tai jalat turhan syvällä maassa sekä aidoille poutapilvipäille. Jos kuitenkin puukenkäsi jo versoavat, älä enää vaivaudu.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Naapurirajoja

Tavallista päivää -päivää! Sitä viedään vuoden viimeistä viikkoa...
Totesin, että nyt on jouluiset juhlapäivät ohi, kun stressimigreeniin heräsin. Mikähän siellä takaraivossa jyskytti? Noh, senhän täytyy olla Iso-Gee, joka on ollut telakalla kuukauden päivät. Nyt se heräsi ja vaatii ärsyttävästi huomiota.

Teini kommentoi epäkelpoa ulkomuotoani sanoilla 'kipu ja kalmo'. Jeps, nyt tiedän pyrkiväni uudistettuun Miss Suomi -finaaliin. Sinne kun voi tänä vuonna hakea kaikki. Olisikohan sarjaa 'Harmaat& hengettömät Suomi -neidot'? Uskomaton tilaisuus meille jokaiselle! Suomalainen talvi-iho kunniaan.

Asiani ei ollut tämä. Meillä täällä ns. opiskelijakylässä on talot vieri vieressä, siis oikeasti nurkka toisen talon nurkassa kiinni. Rakennettu periaatteella 'kyllä sopu sijaa antaa'. Eipä asuinjärjästelyissä mitään, mutta toisen ikkuna on toisen televisio. Niin meidän naapureidenkin. Nyt parin vuoden tarjottimella olon jälkeen alkaa tuijottaminen tympäsemään. Arkeahan tässä eletään, joten tylsyyteen tuijottavat, kun tuijottavat, mutta niin miksi?!

Olemme antaneet näille tuijottelijoille (aviopari+kupeidensa kukkanen) nimeksi Möllöt. Herra Möllö, rouva Möllö ja pikku-Möllö. Toiset seuraavat aamu-uutisia tai -unia, mutta Möllöt sauhuttelunsa ohella muiden puuhia. Yläkerran naapurimme eivät ole avanneet sälekaihtimiaan kahteen vuoteen! Haluavat särkensä pannulla paistettuna, ei nenäkkäin. Minä en suostu elämään verhojen takana, peiton alla tai pimeässä. Ihminen on sopeutuvainen, epätavallisestakin tulee arkipäivää, kun sitä riittävän kaunan elää. Niin täälläkin. Kaikkea ei vaan tarvitse hyväksyä. Tämä möllöäminen on sitä. Kun tiiviisti asutaan, on yksityisyydenkin rajat ahtaat, mutta rajat ne on olemassa kuitenkin.

Tuntuuko, että sinua tuijotetaan? Se tunne on täällä totisinsa totta, jopa niin totta, että olen ajatellut pyöräyttää Möllöille pussillisen poppareita, jotta katselunautinto olisi maukkaampi. Ei tarvitse pelkkään sätkään kääriytyä. Sätkytelkööt siinä sitten. Kaulat ojossa, tutit huulessa kaikilla kolmella. Viihteensä kullakin. Voin kertoa, että viihdearvo on olematon. Vuan mistäpä minä tiedän mikä kenellekin on kivaa, mikä vielä kivempaa. Toisilla on vain suurempi pokka tehdä harrastuksistaan ikävän näkyviä, silmään pistäviä ja näköhermoon käyviä.

Eipä mittään, olenhan itsekin naapurikyttäri #1, mutta teen sen hienovaraisemmin eli verhonraosta vaivihkaa ja ihan vain lauantaisin saunan jälkeen. En siis väitä olevani mikään täydellinen ihminen, lammas tai naapuri. Lenkillä käydessä on ihan pakko, suorastaan kansalaiskohteliaisuus, kurkkia toisten tupiin sisustusvinkkejä haistellen. Harrastusta, keskustelun avaajaa tai keräilykohdetta tästä naapuribongaamisesta en tee. Ei riitä tehot, tahto tai totisuus.

Pakkohan se on myöntää, että naapureiden tuijottelu on lähimmäisenrakastamista eräässä mutkamuodossa ja voittaa aina epäitsekkyydessään oman navan kaivelun, muttamutta... Niin eihän se tupakka pala, jos naama on omaan seinään päin tai jos möllöttämistä ei kukaan huomaisi. Ihan menisi sekin ilo harakoille tai savuna ilmaan. Huvinsa ja huvituksensa jokaisella.

Akvaarioelämä vain sopii niin harvalle, vielä harvempi siitä oikeasti pitää tai sitä tavoittelee. Minäkin toivoisin saavani avata aamuisin kaihtimet ihan ilman yleisöä, kastella kukat ilman valvovaa silmää tai puuhastella kotiaskereitani kaikessa yksityisyydessä. Silmänsä voi ummistaa tietyissä asioissa, mutta meillä senkin näkee naapurit. Elämää, ei sen enempää on kaikki tää, koetan ymmärtää.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulua!

Juhlallisia hetkiä!
Lammas lähestyy lukijoitaan näin jouluaattonakin. Se o joulu ny!
Toivottelen kaikille, suurille ja söpömmille, rauhallista sekä tunnelmallista joulua! Taianomaisia hetkiä, joustovyötäröisiä housuja sekä haaveellisia retkiä yhdessä sukulaisten ja muiden tonttujen kera!

Palaan blogilleni 'post festum -juhlan jälkeen', jos kykenin kierimään koneeni ääreen ;)

tiistai 21. joulukuuta 2010

Takkuillen

Tiistaita!
Käväisimme viikonvaihteessa sukuloimassa Savossa. Lystiä oli, lystiä oli myös kammeta itsensä kotio. Kotisoffallahan ihminen on rennoimmillaan.

Viime viikko tuntui kuin tervassa olisi uinut. Olisin voinut verrata viikkoa myös erääseen toiseen ruskeaan töhnään, mutta olkoon nyt kohteliaisuussyistä näin. Ensin tietokone oli kolme päivää taju kankaalla (ei ollut minun vika!), kun lähiverkkoyhteys oli puutteellinen. Vikailmoitusta tehdessäni joku bittipää kysyi onko johto seinässä. Hahhahhaaa, ei naurataaa. Jepulis jee -kyllä tekniikka on mukavee.

Minulta lohkesi pala hampaastakin. Ei kuitenkaan mäkkäriä pureskellessa, vaan ihan vain näkkäriä. Hammaslääkäriaika irtosi hieman hitaammin kuin osa hampaanistani, kuuden viikon päähän. Ottaa päähän. Mielessäni lähetin terveisiä toisestakin päästä. Minkäs teet. Onneksi hammas on oireeton. Hämmästelyn sijaan hammastelen. Eihän lampaan piinaviikko vielä tiensä päähän tullut.

Huomasin, että fillarini takakumi fuskaa. Lituska oli ja lituskana pysyi tekohengityksestä huolimatta. Tuttu korjaamonpitäjä varmaan ihmettelikin mielessänsä olenkohan vaihtanut firmaa, kun puoli vuotta oli jo vierähtänyt viime visiitistä. Ei hyvin pyöri. Yleiskiireiden& Savon vuoksi maantiemankelini sai odottaa ilmatta tähän saakka. Tänään saatoin pyöräni korjautettavaksi. Minä jatkan kohtalon pakosta patikoijana. Kyllä tietä piisaa tallustaa... Rakot päkiöissä todistavat, että kävelty on -tenttiinkin. Professori päätti sitten olla kysymättä mittään pääopuksesta. Siinä sitä pyörittelin kynää ja ajatusta samalla kehällä, mutta vastauksen väänsin, ihan vain periaatteen vuoksi. Ehdin tuumia, että mikäköhän tässä on opiksi ja mikä ojennukseksi. Suurta iloilmoitusta odotellessa...

Arvatkaapas loppuiko tahmaviikkoni näihin näppylöihin? EI! Savon junaan kömpiessämme liukastuin lahjakkaasti (käsilaukkuni pullollaan lahjakkuutta sukulaisilleni) sen-hienon-marketin pääovien edessä. Ihan vain jouluostajien iloksi, työmatkalaisten riemuksi ja muiden jalankulkijoiden suureksi huviksi. Todistin nolosti että, ylipainoinen täti-ihminen baskerissaan pystyy mestarimahaliitoon! Polvet ruvella Siperian tuulessa könkkäsin asemalle. Arjen via dolorosaa. Turvonnein polvin ja kolhituin imagoin junan matkatakkuamiset eivät tuntuneet missään. Olin ihan zenlammas. Mitäpä pienistä, kun viikko oli mitä oli. Aina ei näköjään voi olla kivvaa.

Elossa ollaan ja elämässä kiinni. 'Plaudite! -Taputtakaa!' Onneksi nyt on uusi viikko, aivan uudet kujeet, haasteet ja huvitukset.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Tonttu-ukot hyppikööt

Alkuiltoo!
Hiisi vieköön tämän päivän. Kävin joululahjaostoksilla ja köyhdyin köyhtymistäni. Sukulaisteni joululahjatoiveet ovat tyyriitä, maku kalliinpuoleinen ja naamat vastustamattomia ;) Yhdistelmä rakentaa kukkarooni asuntoa kuuluisalle matille...

Pari tovia sitten päiväkävelyllä tuli vastaan jotain mykistävää. Erään tuvan ikkunassa oli koreat joulukoristeet. Sitä perinteistä punaista kartonkia ja tontun näköä. Koristeet olivat laitettu ikkunaan huolella -nyt tulee se perinnepoikkeama- ulkopuolelle lasia! No kyllä vain. Piti ihan pohjoiskarjalaiseksi heittäytyä ja möllöttämällä tuijottaa. Ulkonahan ne tontut talsivat. Heräsinpähän hilpeästi päivähorteestani. Kokeilkoon he, jotka uskaltavat! Minulta puuttuu kantti.

Ei niin itsestäänselvää asiaa, etteikö sen voisi tehdä toisinkin. Tämä oli mainio muistutus siitä. Jouluperinteet ovat vain tapoja, jotka voi aina kääntää nyrin -tai ulosalaisin. Se mitä on aina tehty, joka pitää aina tehdä taikka jota ilman ei pidä mitään tehdä, onkin vain haaste katsella sillä toisellakin silmällä. Ehkä kolmannellakin. Eläköön elävä ajattelu, luovuus ja rajattomuus! Jos siltä tuntuu, älä maalaa itseäsi turhaan nurkaan, vaan tuuleta ne nurkat. 'Ars longa, vita brevis -Taito pitkä, elämä lyhyt'. Lyhyt on ihmisikä, joten siitä kannattaa tehdä taidetta.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Traktorinpolkija

Joulukuuta!
Aamua kaikille aamuvirkkusille ja pikkusirkkusille. Minä lepattelin paikalle.

Viikon kylmin päivä osui samalle päivälle, kun minun täytyi kammeta itseni yliopistolle seminaariin. Paukkupakkaspyöräily on taitolaji. Tuntui kuin polkisi traktoria fillarinsa sijaan. Poljin kirskui (sain tietä!), ketjut olivat kuin kiinni hitsatut ja hikilasit päässä näkyvyys myyrätasoa. Kunto meinasi matkalla loppua, mutta uskoa riitti. Hikistä hommaa arktissa oloissa! Olisihan sitä voinut kävelläkin, mutta arjen apostolit valitsevat tämän kyytimuodon, minä en.

Seuraavana päivänä oli pakkanen laskenut lähes parikymmentä astetta. Taivaallista pyöräillä! Fillari kulki kuin siivillä. 'Alis volat propiis -Hän lentää omin siivin'. Voimalauseeksi voimakkaille neidoille -ja pyöräilijöille. Minä sain siis siivet, kun mittarissa elohopea kipusi. Keskellä arkea ja oikeissa sääoloissa voi savolaiselle kasvaa vaikka matkasiivet. Tätä en olisi kesällä uskonut! Ensi kesään valmistaudun vuokraamalla kellarin tai bunkkerin kesämökiksemme. Ei helle yllätä.

Kurkistin mittariin ja voin todeta, että tänään ei tarvitse kiristellä reisilihaksia. Sää siivittää kevyttä poljentaa, jolloin traktorin voi jättää pellon laitaan ja polkaista pellolle siivekkäin polkimin. Olen tänään lentävä lammas!

Katselkaahan ympärillenne, tähyilkää taivaalle ja vilkuilkaa maastoa, sillä joulun alla voi nähdä ihmeitä. Vaikka sitten siivekkäitä fillaristeja!

*
Vinkkaus:
Aiheeseen istuvasti sopii Ron McLarty'n kirja Polkupyörällä ajamisen taito. Se on surkuhupaisan lämminhenkinen vaelluskertomus miehestä, jonka täytyy itsenäistyäkseen, löytyäkseen itsenänsä ja löytääkseen kotiin pöyräillä halki Amerikan. Suosittelen sydämellisille.