maanantai 29. marraskuuta 2010

Bitittää

Muanantaita itse kullekin!
Tällä viikolla sitä käännetään vuoden viimeinen kalenterinlehti...

Loppuviikko meni sellaisissa nörttihöyryissä, että otsat pois. Sukumme Luotto-Nörtti kävi asentamassa tähän masinaani muutaman uuden ohjelman ja parit päivitykset. Koneeni on muutaman vuoden vanha eli teknisesti ikiwanha. Oldies oikeastaan. Itse en hidastele, mutta koneeni hitauden olen laittanut merkille. Luotto-Nörtti kertoi, että se johtuu muistitilan vähyydestä. Elävää arkipäivän ironiaa! Iso-Gee syö aivotilaani, mutta vaikutus näkyykin koneessa... Bitittää! Nörtti oli positiivinen: nopeutta voi lisätä ostamalla lisää muistia. Näin se on tehtävä ja pari gigaa käyttäjällekin. Jaksan sitten gigatella.

En olisi tarvinnut näitä ohjelmia ellei graduni tekeminen niitä vaatisi. Palaan Iso-Gee -aiheeseen kuin mummo ilmaiskahvikupposelle... Työ ei etene, jos ohjelmia ei ole. Narisen kirjoitus kirjoituksella Geeni suuruutta, mutta se on oikeasti perusgradua työläämpi, joten kitinäkierroksetkin ovat sen mukaiset. En saanut aihetta ja puolta valtakuntaa, vaan koko laajan maan! Tämä tieto vain niille, jotka ovat jo yhden, jos toisenkin, gradun tehneet. Urbaanit opiskelijalegendat kertovat letkeistä studeeraajista, jotka kasaavat geensä viikonlopussa. Silmät kiinni, yhdellä kädellä, ilman kirjoja ja ihan jurrissa. Näinpä& näppärästi, uskoo ken tahtoo. Minä en kuulu heihin. Aina ei jaksa naurattaa, varsinkin jos seisoo suonsilmässä otsaansa myöten. Näkymät on vetiset ja kauas on vaikeuksia nähdä. No, turvehoidonhan siinä saa seisomalla ja vieläpä ilmaiseksi, mikä sopii pennin venyttelijöiden kerholaiselle. Iho hohtaa vaikkei otsassa aina loistaiskaan!

Loistavaa ja loistokasta päivää teille hyvät pallontallaajat!

*
Vinkkaus:
Jos oma elämä on liian suloista, hattaraista ja vaaleanpunaista voi vastapainoksi lukea ruotsalaisen Mons Kallentoft'in dekkarit Sydäntalven uhri ja Suvisurmat. Kirjojen ahdistava ja painostava tunnelma, kurjat ihmiskohtalot ja yhteiskunnan näkemättömyys ovat vertailukohtia vailla. Aiheensa kirjailija hallitsee. Ei sovi onnellisille, eikä onnettomille. Synkistelijät iskekää kirjaan kii!

torstai 25. marraskuuta 2010

Fenkoli fieköön!

Tervehdys tältäkin viikolta!
Se on talvi nyt. Pakkasta yli -10 astetta, pyryttää& kinostaa ja tuulee, niin että on poskilihat lähteä. Tätä sitä heinäkuun helteillä odotettiin!

Vietin tämän päivän sosiaalisena perhosena ja hyvää teki. Muistuttelen muiden lisäksi myös itseäni, että elämä koostuu arkipäivistä. Sukelsin tänäänkin seikkailumielellä arkeeni ja tein herkullisen makumatkan. Lounastan säännöllisen säännöttömästi paikallisen biblioteekin kahviossa. Siellä saa gourmetruokaa pikkuisen pidennetyllä pennillä (köyhäkin kukkaro kestää). Tänään listalla oli valkosipuli-fenkolikeittoa. Voi veljet ja veljenpojatkin kun oli hyvvää! Jos olisin kehdannut (fiinistely iski), niin olisin nuollut lautasen. En ollut aiemmin maistanut fenkolia, mutta koin kerralla hurskaan heräämisen. Mikä vihannes! Tähän päivään saakka uskoin, että pari sukulaistani on mauttomia vihanneksia, mutta enää en herjaa kasvismaailmaa sukulaisvertailuillani.

Joten hurmaavia makustelumatkoja voi tehdä fillarimatkan päässä. Ei tarvitse lentää pallon toiselle puolelle irtautuakseen omista ympyröistään -tai ruokaympyrästään. Astu aristelematta ulos omista kuvioistasi. Seikkailu voi alkaa soppalautaselta! Arkhimedeen huudahdus 'Noli turbare circulos meos- Älä sotke ympyröitäni!' on turhaa tällaisina päivinä. Arkensa jokainen maustaa ja värittää kuten tahtoo, mutta nyt minä fanitan fenkolia! Elämältä maistuu tää, fenkoli fieköön, ja sitä samaa toivotan muillekin!

*
Vinkkaus:
Katsoin viikonloppuna dvd:ltä suosikkiohjaajani Woody Allen'in elokuvan Vicky Cristina Barcelona. Tykkäsin! Elokuvassa on perinteisiä allenimaisuuksia: sähellystä, sukkelaa sanailua ja sotkuisia suhteita. Katsottavaksi heille, jotka avoimesti jaksavat etsiä, elää ja eläytyä rakkauteen.

torstai 18. marraskuuta 2010

Synkistellen

Lumista päevee!
Kevyttä pakkaslunta leijuu taivas sakeana -ihanaa! Blogini pölyttymisestä itseeni suivaantuneena päätin kirjoittaa tännäänkin.

Palaan juurilleni, siis blogini juurille. Olen niin köyhä, että korvissa soi. Arjen riemurallia kuullostellessa voin itsetyytyväisenä todeta, että emme kuitenkaan ole rutiköyhiä, köyhiä kuin kirkon rotat, ruokajonoköyhiä, kyykkyköyhiä, nälkämaaköyhiä tai päiviräsäsköyhiä. Ja köyhiä ollaan silti.

En tiedä näkyykö meistä ulospäin, että olemme köyhäliinejä. En tiedä onko tarpeenkaan näkyä -tai olla näkymättä. Katukuvaa kun jää joskus katselemaan huomaa sen, kuinka elämisen mahdollisuudet näkyvät naamasta, mutta myös olemuksesta. Toiset näyttävät halvoilta turkiksissaan, toiset taas timanttisilta tusinatakeissaan. Se jokin... Toisten ajattelu on köyhääkin kuluttavaa, toiset saavat puristettua betonistakin banjomusiikkia.

Arjessa tämä köyhäilymme näkyy siinä, että vaikka kukkaron pohjalla olisi pari liikalanttia, on kyettävä kuitenkin näkemään ja laskemaan rahojen riittävyys seuraavaan tukipäivään saakka. Hetkessä eläminen vähin varoin on haaste, sillä elämisenhetket ovat sidoksissa kuukauden pituuteen. Todellinen taloudellinen vapaus jää toteutumatta. Opiskelijana voi olla luottavainen, tilanne ei kestä loputtomiin. Tilin pohjalta kuultaa mahdollisuuksien valo.

En siis ihmettele viime viikoista uutisointia, että pitkäaikaistyöttömät ovat niin huonossa fyysisessäkin kunnossa etteivät edes kykene töihin. Aika tylyä. Tai se fakta, että Suomessakin on jo periytyvää köyhyyttä. Kuka perii köyhyyden? On vain niin surullista, että omat mahdollisuudet, elämänvalinnat, sosiaaliset suhteet tai edes yhteiskunnan tukitoimet eivät riitä joidenkin kohdalla. Mikä meni metsään, vai menikö sinnekään? Saiko elämänsä alussakaan riittäviä eväitä, joilla matkaansa jatkaisi? Mihin nämä ihmiset laittavat toivonsa? Kaikilla on oikeus unelmiin, mutta onko kaikkilla varaa unelmoida? Asiaa voi pohtia kotisoffallaan turvallisesti, mutta kun köyhyys astelee oven taakse, on huumori niukkaa. Tai jos suomalainen köyhyys saa kasvot sukulaisessa. Synkistellen mennään...

Meitä ei köyhyys leimaa, lamauta tai latista. Kyky haaveilla, uskoa parempaan, lennellä mielikuvituksissaan tai tehdä asioilleen jotakin, ovat rikkaamman arjen reseptejä. Eikä ne maksa mittään! Kannattaa kokeilla. Minäkin olen miljonääri unelmoijana.

*
Vinkkaus:
Pidän Anna Gavalda'n kirjoista. Nyt ahmaisin hänen novelliopuksensa Kunpa joku odottaisi minua jossakin. Kirja oli kuin näkkileipä: rouskuvan rapsakka, ei liian iloinen, siirapista tietoakaan. Gavalda'n novellit olivat kiteytyneitä, suolaisia ja oivaltavia. Paljonpuhuvaa teksitä vähissä sivuissa. Ei pehmeän leivän ystäville.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Tylsyyden taitaja

Tervehdin teitä jo toistamiseen ajan takaa!
Kuulun nykyään elävien arkistojen tonkijien heimoon. Olen niin tylsä, että pölisen. Sehän taas ei anna syytä olla lukematta, lehteilemättä tai elämättä muutakin/ muuallakin kuin tutkimusten uumenissa. Täällä siis ollaan!

Lyhentäen: Jos perusarki on joistakin tylsää, niin minä olen sen tylsyyden ylistäjä. Omani on saavuttanut sellaisen unettavan uran, että sen kertominen pelastaisi monen unettomuudelta. Jep, tylsää on. Olisi ihanaa olla tylsyyden taiTTaja, mutta olen vain tylsyyden taitaja. Taittaa voi vaan jotakin kankeaa ja tämä lammas on siihen aivan liian letkeä. Arkeni on saanut Iso-Geen pyöräyttämät kaiteet. Itsekin ihmettelen, kun joku ystävistäni vielä jaksaa viettää aikaa kanssani. Vaikka kävelisin vetten päällä, nostattaisin silti ilmoille tomupilven. Olen tylsä, vaan en tylsistynyt! Tylsyyskin on taitolaji.

Heitän päivän mittaan parit pölisevät piruetit graduluonnokseni ympäri, haukkaan palan tutkielman teknisiä ohjeita ilman makeutusaineita, raastan kuivan väitöskirjasen tekstini liitteeksi ja liu'un illan tullen unten maille sisällysluettelo aivon alla. Päivästä riippuan luettelo voi olla myös sisälmyksistä... Kuka vielä väittää, etteikö tylsytä?! Kuten sanottua, olen tylsyyden taitaja eli aivan pakkohan se on myöntää, että viihdyn paikoitellen oikein mehukkaasti tässä tylsyydessäni. Arki Iso-Geen kanssa on yhtä kuviokelluntaa. Ryhti on pidettävä, jottei peffa painu pohjaan. Onnistuessaan tulos on symmetriaa sympaattisimmillaan.

Kaiken kuivan tylsyyden, hiertävän haukotuksen ja totisen toljotuksen keskellä näen jotain vihreää. Ja vihreästä lampaat pitävät. Tylsyyskin on taitajansa hallussa. Hän voi muotava siitä omannäköisensä huipentuman. Tylsyyteni huipentuma... Tyrmään tylsyyden tylpillä typiksyksilläni ;) Jos joku on vielä kyydissä, niin onnittelen: Sinulla on taito hallussasi! Olkoon Voima kanssasi ja siivittäköön tylsistyminen meidät kaikki tylsyyden yli kohti uusia arkisia seikkailuja! Tyyntä päin.

*
Vinkkaus:
Kaikkea muuta kuin tylsä kirja on Muriel Barbery'n Siilin eleganssi. Harvinaisen mehukasta& notkeaa sanoittelua ylipainoisen, teini-ikäisen, ulkomaalaisen ja kissan kohtaamisesta samassa rappukäytävässä. Korkean tason filosofiaa viihdyttävän ja koskettavan tarinan muodossa. Paras lukemani kirja piiiitkästä aikaa. 'Tolle, lege, tolle, lege- Ota ja lue, ota ja lue!'