Perästä kuultua

Sunnuntaita!
On hiljaista pidellyt. Vaikka blogini riveillä ja rivien väleissä on eleltykin brezneviläistä aikaa, ei se tarkoita, että samaa pysähtyneisyyttä yltäisi arkeen asti.

Pari viikkoa olen kieppunut kuin pyöröoviin juuttuneena. Asuntomme on ollut kansainvaellusten risteyspaikka. Sukulaista, savolaista, teiniä, gradua... takaovesta sisään, etuovesta ulos. Kyllä järjestys on ollut tämä. Mummonikin oivalsi lähes vuosikymmenen asumisemme jälkeen, että meillähän on etuovikin! Minkä takaovelleen jättää, se etuovella mättää... Sesam aukene mumisin, kun isoäidin päätä seinään naulasin. 'Sit venia verbo -Sallittakoon ilmaus'. Siis olkoon lupa sanoa ja ilmaisun vapaus sanojalla. Kielikuva, vain harmiton mielikuva. Naurettu, laulettu, leivottu sekä lennelty juhlahumussa. Tiiviisti elettyjä päiviä. Onnellisia hetkiä.

Vilske, vilinä ja vähäiset yöunet ovat taanneet mukavan harmaan naamataulun. Tuumin, että kirkastettu hiusväri saattaisi loihtia kasvoille elävöittävää sävyä. Vinkkinä kassajonossa olijoille, että elossa ollaan vaikka lampolasta tullaan. Värjään siis kuontaloani. Nuuka tekisi sen väriä päästämättä, mutta minä haluan värittää hieman lisää.

Pompataan nyt paletilta tasangolle. Opin uutta. Ei ole uutinen. Sana 'perhe' on lähtöisin sanasta 'perä'. Silkkaa sovinismia soiva selitys kuuluu, että se mikä miehen perästä/ perässä on roikkunut, on hänen perheensä. Ihminen on eläin kaupungissakin. Vastasyntyneiden tarttumarefleksi ei kata vain kädellisiä (Pertti on ihan käsi -sanonta saa pidemmät juuret kuin pelkän toteavan lohkaisun) sukulaisapinoitamme. Se kertoo kuinka esihistorialliset ihmistaimet ovat roikkuneet ensiperänsä taljan liepeissä pysyäkseen joukon matkassa. Arkihaastetta. Myös sanonta 'perästä kuuluu' saa paineilmaa painavamman selityksen. Miehen perhehän se sieltä takaosasta huutelee, pitää ääntä olemassaolostaan, antaa ohjeita (huomioikaa nykyajan apukuskin paikalta ajavat!) sekä kuuluvuudellaan pitävät peikot poissa. Kar(v)avaani kulkee ja perät roikkuu! Vaan kuka pitää perää?

Perinteistä, perhekeskeistä tai ainakin värillistä päivää teille jokaiselle!

*
Vinkkaus:
Taitaakin tulla tämän vuoden ensimmäinen kirjavinkki. Opus on luettu jo viime vuoden puolella, mutta suosittelut pätevät edelleen. Ransom Riggs'in fantasiaromaani Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on goottisävytteinen kauhuseikkailu ajan, paikan ja fysiikan lakien toiselle puolelle. Teini-ikäinen Jacob on kuullut koko ikänsä outoja tarinoita isoisältään. Papan kuoltua poika matkaan väitettyjen satujen alkulähteille Walesiin. Siellä pienessä kyläsessä Jacob tempautuu matkaan, joka mullistaa kaiken opitun. Kirja on herkkupala eriskummallisten romaanien ystäville. Kertomusta siivittävät kirjan vintage valokuvat. Suosittelen outouden kavereille, lukukenttää laajentaville sekä sujuvan kerronnan kannattajille.

Taulu ja sen kehys

Aamun raikkautta!
Joulu meni jo, joten pakko aloittaa joulun ajalta. Lähes loogista. Matkaan.

Joulun verkkaisina päivinä löysin jälleen piirtelijän sisältäni. Tein toisen Björn Wiinblad -tyylisen tussityön. Pariksi edelliselle, sijoitettavaksi vastakkaiselle seinälle (parihan ei tarkoita, että poikkeuksetta täytyisi roikkua kylki kyljessä). Meillä kun harmaahkoa betoniseinää piisaa. Seinien sävy on värikartan numero 0. "Kun mielikuvitus petti". Ei kannata kokeilla edes silmät kiinni ilmaissävynä. Koska opiskelijaelämä on tunnetusti värikästä, rönsyilevää ja keisarillisen loistokasta, opiskelija-asunnon seinät on syytä maalata itäsaksalaisen lastentarhan inspiroimana. Onhan opiskeluaika kasvun, kehityksen ja oppimisen paikkaa. Sävyn näin ollen täytyy olla kalvakka harmaus (tämä lomakkeellistetaan jo Kelassa, joka on hyväksynyt maalin värihkön).

Iskeydyin betoniin. Ei sattunut. Palaillaan nyt bambupaperille. Piirros oli valmis, joulun välipäivät täynnä luppoaikaa. Etsin, valikoin, vertailin, puntaroin ja löysin edulliset& istuvat taulunkehykset. Edulliset -toistettuna. Tämä oli jotakin perjantaita. Seuraavana maanantaina olin kypsynyt esteetikko, joka kaipasi kehyksiin passepartout'n. Löysin aukkopahvin halavalla. Illalla paspis paikoilleen, taulu seinäkoukkuun ja autenttisen taiteen ihailu voisi alkaa.

Mäsäks män! Jos sinun täytyy vääntää taulu seinäkoukkuun, niin joko taulusi on todella joustava taikka koukku liian pieni. Aivot jäivät asentamatta... Taulu lipesi otteesta, hajosi sekä lasi että raamit. Huomatkaa arkiyllätys: halpiskehyksessä oli aito lasi! Sirpaleista satoa. Keskiviikkona olin ostamassa uusia ei-enää-niin-halvaksi-tulleita kehyksiä. Ja suurempia seinäkoukkuja. Viimeinkin kuva on asiallisesti paikallaan. Opiksi ja ojenteluksi itselleni: tyhmästä päästä kärsii koko talous!

Jotta jäisin plussan puolelle, niin toivon, että sirpaleet toisivat onnea! Koko vuosi edessä, joten pienetkin pirstaleet vielä huomioidaan. Ehjää päivää teille muille! Toivottavasti mahdollisimman moni voisi todeta, että onni teki perusarkeen särön, jotta se pystyi astumaan elämään. Oih, pehmynnyt koko lampaan kuuppa.

*
Vinkkaus:
Kauniita asioita voi katsella muualtakin kuin seiniltä tai joulunaikaan. Japanilaisen Studio Ghiblin'in animaatioelokuva Laputa -linna taivaalla on taas runollisen kaunis elämys. Kaivoskaupungin poika Pazu nappaa eräänä iltana taivaalta leijuvan tytön. Sheeta on taivasvaltakunnan perillinen, jolla on kaulassaan riipus, joka kumoaa painovoiman. Nuorten seikkailu on alkanut. Vauhdikkaat taka-ajot, värikkäät sivuhahmot, pastillisävyiset maisemakuvat ja kierot viholliset vievät tarinan juonta vauhdilla. Hayao Miyazaki'n tyyliin piirrosjälki on visuaalista karkkia, luonnonsuojeluteemat löydettävissä sekä elämän monimuotoisuuden arvostus silmien edessä. Suosittelen oikeastaan kaikille.

Time of my life -sinne se vuosi meni

Uusia alkuja, vanhoja polkuja!

'Ut sunt humana, nihil est perpetuum -Niin kuin ihmisten asioiden on tapana, mikään ei ole ikuista'. Ei ole, ei ole. Tämä voidaan todeta tästä meidän maailmasta. Alati muuttuvasta, epätäydellisestä paikasta, jossa kohtalo kolhii ja ajan hammas nakertaa. Pysyn silti optimistina. Tänäkin vuonna.

Ihan turhaa, ihan turhauttavaa, minun on käydä päättynyttä vuottani tilittämään. Te voitte lukea mitä tein, mitä jätin tekemättä sekä mitä suunnittelin tekeväni, mutta joka jäi toteutumatta viime vuonna. Minä jätin taakseni hyvän vuoden!

Jos nyt jotain taakseni kurkkiessa näkyisi, niin se on meidän uusi sohva, joka kotiutui olohuoneeseen. Taivaalle ja ruotsalaiselle huonekalujätille kiitokset! Kiitoskiitoskiitos! Se wanha selkänikamien kierouttava käyttöjärjestelmä -soffta löysi uuden kodin. Ei, Kapteeni Hornakaan ei kaivannut entistä divaaniaan takaisin. Eikä se ole ihme. Alakerran kuumilla kivilläkin on ilahduttavampaa istuskella iäisyyttään kuin ohjelman verran eteenpäin menneessä istuinlaatikossamme. Ex-sohvamme on nyt autokauppiaan perillisen perspuolen pehmikkeenä. Hmmmmmmm...

Alkuvuodesta itselleni laatimani arjen aktivoimislista tuntui toimivan. Söin vuonna 2012 tuoretta kalaa. Ruodoton uutinen. En ottanut/ en ota fisuja viikkopalaksi. Kuitenkin edellisenä vuonna 2011 olin maistellut majavaa ja todennut sen olevan herkkua. Istutimme ikkunalaudelle uuden kasvin: ananaksen. Elossahan tuo on, vaikka netissä muuta ennustettiin. Vihervoimaa! Ananas oli myös savolaisen nuukuuden lehtevä kulminoituma. Trooppinen ostettiin tarjouksesta, hedelmälihat syötiin ja lehtikanta iskettiin multiin. Toimii niin monella tasolla. Istutin syksyllä takapihallemme sinililjan sipuleita. Taloyhtiö kävi trimmaamassa armeijatyylisen pensasaidan, joten tyhjä tila sopi mukulakokeiluille. Nyt jännitän saammeko alkukesästä ihailla kukkarivistöä vai saivatko myyrät herkkuaterian talven mittaan.

Luin kirjoa, luin hyviäkin kirjoja. Aion jatkaa lukemista kunnes löydän sen helmen, johon palaan kerta kerran jälkeen. Minullahan on koko tämä vuosi aikaa ja seuraavakin, sitä seuraavasta puhumattakaan. Kävin museossa. Jatkan käymistä, kunnes löydän sieltä ne muutaman sukulaiseni luutuneet asenteet, kalkkeutuneet mielipaheet taikka luisevat näköalat.

Kuuntelin elävää musiikkia. Asian kanssa meinasi tulla kiire, sillä päivät 300 ja 365 välillä ovat pariin kalenterisivuun ahdetut. Nautin vieläkin RSO:n viisikon klassisista sävelistä. Korvin kuultavaa kultaa! Yksi vuoteni parhaiten käytetyistä iltapäivistä.

Polkaisin suuremman graduvaiheen omaan silmääni. Itseäni olen kiitellyt, omaa kehuani niitellyt, turhautumista vastaan liidellyt. Ryhdyin viimeinkin silppuamaan tosissani sitä pomppivaa norsua (animaaliset, puhun vertauskuvin). Jos kaikki menee putkeen, niin saatan jo syksyllä liputtaa maisteriuttani. \o/ Oppineisuuden kukat, knoppineisuuden virstanpylväät sekä tentityt tieteet, näen valon!! Ellen ihan sokaistuisi, niin se Iso-Gee ja kolme jumiuttavaa tenttiä täytyy lakaista sitä ennen suoritusrekisteriin. Aijaijai. Aloitan luutimisen taas huomenna.

Ainoa mikä jäi todella kaihertamaan oli uuden maatuskan toteutumattomuus. Lakat! En löytänyt, ostanut, saanut, hakenut, maalannut eikä etninen koriste itsestäänkään meille lentänyt. Ei vaikka olen samaa vartalomallia. Niin helppo juttu teoriassa... Laitan uuden maatuska-anomuksen vetämään. Puisevat ovat toiveeni, mutta niitä on saman asian ympärillä kerroksittain. Uraa!

Sitä henkistä käsijarruani lupasin löystyttää ja sen teinkin. Otin vastaan kesätyöt gradun kustannuksella, otin vastaan Väittelijän, sosiaalistuin lipittelemään pariinkin otteeseen laadukkaassa opiskelijaseurassa viinejä (syksyn kunniaksi), kuohuviiniä (adventin arvoisesti) ja lirautin punssisilmän joulupuurooni (kermaisen riisipuuron ylevöittämiseksi). Jos tuo kaikki ei ole käsijarrutta jurraamista, jossa on aihetta huurraamiselle, niin ei sitten mitään uuttakaan ole auringon alle.

Kuten jo totesin, minä jätin taakseni hyvän vuoden! Kuitenkaan en halua heilutella entisen lehtiä, vaan kääntää avaamattomat sivut itseni kahlattaviksi. Kaikkea kaunista, hyvää, totuudellista toivon& toivotan teille jokaiselle ja alkaneelle vuodelle!