perjantai 31. joulukuuta 2010

Vuoden viimeinen

Aamua aurinkoiset ja muut aatamit!
Sitä viedään vuoden 2010 viimeistä päivää eli muistetaankin elää tämä päivä, kuin se olisi vuoden viimeinen.

Nostalgiaan pläjähtää. Kun kurkistelee vuotta taakse päin huomaa kuinka nopeasti aika juoksee, miten lyhyeltä vuosi vaikuttaakaan ja miten paljon siihen on mahtunutkaan. Tuntuu kuin tänä vuonna olisi tapahtunut enemmän kuin piiitkään aikaan. Ehkä vain itse olen aktivoitunut ja saanut puristettua kuivasta arkikorpustani tehoja, tahtoa ja täpinää. Joskus tavallisesta tulee vaan timantti! Tätä voin pohtia sitten ensi vuonna lisää... Heinäkuun helvetillisissä helteissä, luulin jo sulaneeni loppuun, mutta tulihan se syksy sieltä.

Onneksi vuodesta jäi jäljelle muutakin kuin tyhjät rukkaset. Nihkeitä hetkiä riitti, mutta siltikin vuosi oli napakka. Tekemättömät työt, hoitamattomat hommat, kesken jääneet asiat ja roikkuvat rippeet siirtyvät kyllä ensi vuodelle, mutta asia kerrallaan. Asia kerrallaan.

Nyt tähyilen jo uutta kohden. 'Audentes Fortuna iuvat -Rohkeita jumala suosii'. Niinhän se vain on, että rohkeilla on onni puolellaan. Ole sinä siis rohkea, rohmua kokemuksia, elämyksiä, seikkailuja ja haasteita! Valoisaa, vauhdikasta, vetovoimaista, vetävää ja vallankumouksellista vuotta 2011 itse kullekin ja mullekin!!! Ensi vuonna jälleen.

*
Vinkkaus:
Hupsu hassuttelu ja hattarainen hetkipala on Sophie Kinsella'n Kevytkenkäinen kummitus. Suositellaan heille, joilla on liian raskas askel tai jalat turhan syvällä maassa sekä aidoille poutapilvipäille. Jos kuitenkin puukenkäsi jo versoavat, älä enää vaivaudu.

keskiviikko 29. joulukuuta 2010

Naapurirajoja

Tavallista päivää -päivää! Sitä viedään vuoden viimeistä viikkoa...
Totesin, että nyt on jouluiset juhlapäivät ohi, kun stressimigreeniin heräsin. Mikähän siellä takaraivossa jyskytti? Noh, senhän täytyy olla Iso-Gee, joka on ollut telakalla kuukauden päivät. Nyt se heräsi ja vaatii ärsyttävästi huomiota.

Teini kommentoi epäkelpoa ulkomuotoani sanoilla 'kipu ja kalmo'. Jeps, nyt tiedän pyrkiväni uudistettuun Miss Suomi -finaaliin. Sinne kun voi tänä vuonna hakea kaikki. Olisikohan sarjaa 'Harmaat& hengettömät Suomi -neidot'? Uskomaton tilaisuus meille jokaiselle! Suomalainen talvi-iho kunniaan.

Asiani ei ollut tämä. Meillä täällä ns. opiskelijakylässä on talot vieri vieressä, siis oikeasti nurkka toisen talon nurkassa kiinni. Rakennettu periaatteella 'kyllä sopu sijaa antaa'. Eipä asuinjärjästelyissä mitään, mutta toisen ikkuna on toisen televisio. Niin meidän naapureidenkin. Nyt parin vuoden tarjottimella olon jälkeen alkaa tuijottaminen tympäsemään. Arkeahan tässä eletään, joten tylsyyteen tuijottavat, kun tuijottavat, mutta niin miksi?!

Olemme antaneet näille tuijottelijoille (aviopari+kupeidensa kukkanen) nimeksi Möllöt. Herra Möllö, rouva Möllö ja pikku-Möllö. Toiset seuraavat aamu-uutisia tai -unia, mutta Möllöt sauhuttelunsa ohella muiden puuhia. Yläkerran naapurimme eivät ole avanneet sälekaihtimiaan kahteen vuoteen! Haluavat särkensä pannulla paistettuna, ei nenäkkäin. Minä en suostu elämään verhojen takana, peiton alla tai pimeässä. Ihminen on sopeutuvainen, epätavallisestakin tulee arkipäivää, kun sitä riittävän kaunan elää. Niin täälläkin. Kaikkea ei vaan tarvitse hyväksyä. Tämä möllöäminen on sitä. Kun tiiviisti asutaan, on yksityisyydenkin rajat ahtaat, mutta rajat ne on olemassa kuitenkin.

Tuntuuko, että sinua tuijotetaan? Se tunne on täällä totisinsa totta, jopa niin totta, että olen ajatellut pyöräyttää Möllöille pussillisen poppareita, jotta katselunautinto olisi maukkaampi. Ei tarvitse pelkkään sätkään kääriytyä. Sätkytelkööt siinä sitten. Kaulat ojossa, tutit huulessa kaikilla kolmella. Viihteensä kullakin. Voin kertoa, että viihdearvo on olematon. Vuan mistäpä minä tiedän mikä kenellekin on kivaa, mikä vielä kivempaa. Toisilla on vain suurempi pokka tehdä harrastuksistaan ikävän näkyviä, silmään pistäviä ja näköhermoon käyviä.

Eipä mittään, olenhan itsekin naapurikyttäri #1, mutta teen sen hienovaraisemmin eli verhonraosta vaivihkaa ja ihan vain lauantaisin saunan jälkeen. En siis väitä olevani mikään täydellinen ihminen, lammas tai naapuri. Lenkillä käydessä on ihan pakko, suorastaan kansalaiskohteliaisuus, kurkkia toisten tupiin sisustusvinkkejä haistellen. Harrastusta, keskustelun avaajaa tai keräilykohdetta tästä naapuribongaamisesta en tee. Ei riitä tehot, tahto tai totisuus.

Pakkohan se on myöntää, että naapureiden tuijottelu on lähimmäisenrakastamista eräässä mutkamuodossa ja voittaa aina epäitsekkyydessään oman navan kaivelun, muttamutta... Niin eihän se tupakka pala, jos naama on omaan seinään päin tai jos möllöttämistä ei kukaan huomaisi. Ihan menisi sekin ilo harakoille tai savuna ilmaan. Huvinsa ja huvituksensa jokaisella.

Akvaarioelämä vain sopii niin harvalle, vielä harvempi siitä oikeasti pitää tai sitä tavoittelee. Minäkin toivoisin saavani avata aamuisin kaihtimet ihan ilman yleisöä, kastella kukat ilman valvovaa silmää tai puuhastella kotiaskereitani kaikessa yksityisyydessä. Silmänsä voi ummistaa tietyissä asioissa, mutta meillä senkin näkee naapurit. Elämää, ei sen enempää on kaikki tää, koetan ymmärtää.

perjantai 24. joulukuuta 2010

Joulua!

Juhlallisia hetkiä!
Lammas lähestyy lukijoitaan näin jouluaattonakin. Se o joulu ny!
Toivottelen kaikille, suurille ja söpömmille, rauhallista sekä tunnelmallista joulua! Taianomaisia hetkiä, joustovyötäröisiä housuja sekä haaveellisia retkiä yhdessä sukulaisten ja muiden tonttujen kera!

Palaan blogilleni 'post festum -juhlan jälkeen', jos kykenin kierimään koneeni ääreen ;)

tiistai 21. joulukuuta 2010

Takkuillen

Tiistaita!
Käväisimme viikonvaihteessa sukuloimassa Savossa. Lystiä oli, lystiä oli myös kammeta itsensä kotio. Kotisoffallahan ihminen on rennoimmillaan.

Viime viikko tuntui kuin tervassa olisi uinut. Olisin voinut verrata viikkoa myös erääseen toiseen ruskeaan töhnään, mutta olkoon nyt kohteliaisuussyistä näin. Ensin tietokone oli kolme päivää taju kankaalla (ei ollut minun vika!), kun lähiverkkoyhteys oli puutteellinen. Vikailmoitusta tehdessäni joku bittipää kysyi onko johto seinässä. Hahhahhaaa, ei naurataaa. Jepulis jee -kyllä tekniikka on mukavee.

Minulta lohkesi pala hampaastakin. Ei kuitenkaan mäkkäriä pureskellessa, vaan ihan vain näkkäriä. Hammaslääkäriaika irtosi hieman hitaammin kuin osa hampaanistani, kuuden viikon päähän. Ottaa päähän. Mielessäni lähetin terveisiä toisestakin päästä. Minkäs teet. Onneksi hammas on oireeton. Hämmästelyn sijaan hammastelen. Eihän lampaan piinaviikko vielä tiensä päähän tullut.

Huomasin, että fillarini takakumi fuskaa. Lituska oli ja lituskana pysyi tekohengityksestä huolimatta. Tuttu korjaamonpitäjä varmaan ihmettelikin mielessänsä olenkohan vaihtanut firmaa, kun puoli vuotta oli jo vierähtänyt viime visiitistä. Ei hyvin pyöri. Yleiskiireiden& Savon vuoksi maantiemankelini sai odottaa ilmatta tähän saakka. Tänään saatoin pyöräni korjautettavaksi. Minä jatkan kohtalon pakosta patikoijana. Kyllä tietä piisaa tallustaa... Rakot päkiöissä todistavat, että kävelty on -tenttiinkin. Professori päätti sitten olla kysymättä mittään pääopuksesta. Siinä sitä pyörittelin kynää ja ajatusta samalla kehällä, mutta vastauksen väänsin, ihan vain periaatteen vuoksi. Ehdin tuumia, että mikäköhän tässä on opiksi ja mikä ojennukseksi. Suurta iloilmoitusta odotellessa...

Arvatkaapas loppuiko tahmaviikkoni näihin näppylöihin? EI! Savon junaan kömpiessämme liukastuin lahjakkaasti (käsilaukkuni pullollaan lahjakkuutta sukulaisilleni) sen-hienon-marketin pääovien edessä. Ihan vain jouluostajien iloksi, työmatkalaisten riemuksi ja muiden jalankulkijoiden suureksi huviksi. Todistin nolosti että, ylipainoinen täti-ihminen baskerissaan pystyy mestarimahaliitoon! Polvet ruvella Siperian tuulessa könkkäsin asemalle. Arjen via dolorosaa. Turvonnein polvin ja kolhituin imagoin junan matkatakkuamiset eivät tuntuneet missään. Olin ihan zenlammas. Mitäpä pienistä, kun viikko oli mitä oli. Aina ei näköjään voi olla kivvaa.

Elossa ollaan ja elämässä kiinni. 'Plaudite! -Taputtakaa!' Onneksi nyt on uusi viikko, aivan uudet kujeet, haasteet ja huvitukset.

keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Tonttu-ukot hyppikööt

Alkuiltoo!
Hiisi vieköön tämän päivän. Kävin joululahjaostoksilla ja köyhdyin köyhtymistäni. Sukulaisteni joululahjatoiveet ovat tyyriitä, maku kalliinpuoleinen ja naamat vastustamattomia ;) Yhdistelmä rakentaa kukkarooni asuntoa kuuluisalle matille...

Pari tovia sitten päiväkävelyllä tuli vastaan jotain mykistävää. Erään tuvan ikkunassa oli koreat joulukoristeet. Sitä perinteistä punaista kartonkia ja tontun näköä. Koristeet olivat laitettu ikkunaan huolella -nyt tulee se perinnepoikkeama- ulkopuolelle lasia! No kyllä vain. Piti ihan pohjoiskarjalaiseksi heittäytyä ja möllöttämällä tuijottaa. Ulkonahan ne tontut talsivat. Heräsinpähän hilpeästi päivähorteestani. Kokeilkoon he, jotka uskaltavat! Minulta puuttuu kantti.

Ei niin itsestäänselvää asiaa, etteikö sen voisi tehdä toisinkin. Tämä oli mainio muistutus siitä. Jouluperinteet ovat vain tapoja, jotka voi aina kääntää nyrin -tai ulosalaisin. Se mitä on aina tehty, joka pitää aina tehdä taikka jota ilman ei pidä mitään tehdä, onkin vain haaste katsella sillä toisellakin silmällä. Ehkä kolmannellakin. Eläköön elävä ajattelu, luovuus ja rajattomuus! Jos siltä tuntuu, älä maalaa itseäsi turhaan nurkaan, vaan tuuleta ne nurkat. 'Ars longa, vita brevis -Taito pitkä, elämä lyhyt'. Lyhyt on ihmisikä, joten siitä kannattaa tehdä taidetta.

lauantai 4. joulukuuta 2010

Traktorinpolkija

Joulukuuta!
Aamua kaikille aamuvirkkusille ja pikkusirkkusille. Minä lepattelin paikalle.

Viikon kylmin päivä osui samalle päivälle, kun minun täytyi kammeta itseni yliopistolle seminaariin. Paukkupakkaspyöräily on taitolaji. Tuntui kuin polkisi traktoria fillarinsa sijaan. Poljin kirskui (sain tietä!), ketjut olivat kuin kiinni hitsatut ja hikilasit päässä näkyvyys myyrätasoa. Kunto meinasi matkalla loppua, mutta uskoa riitti. Hikistä hommaa arktissa oloissa! Olisihan sitä voinut kävelläkin, mutta arjen apostolit valitsevat tämän kyytimuodon, minä en.

Seuraavana päivänä oli pakkanen laskenut lähes parikymmentä astetta. Taivaallista pyöräillä! Fillari kulki kuin siivillä. 'Alis volat propiis -Hän lentää omin siivin'. Voimalauseeksi voimakkaille neidoille -ja pyöräilijöille. Minä sain siis siivet, kun mittarissa elohopea kipusi. Keskellä arkea ja oikeissa sääoloissa voi savolaiselle kasvaa vaikka matkasiivet. Tätä en olisi kesällä uskonut! Ensi kesään valmistaudun vuokraamalla kellarin tai bunkkerin kesämökiksemme. Ei helle yllätä.

Kurkistin mittariin ja voin todeta, että tänään ei tarvitse kiristellä reisilihaksia. Sää siivittää kevyttä poljentaa, jolloin traktorin voi jättää pellon laitaan ja polkaista pellolle siivekkäin polkimin. Olen tänään lentävä lammas!

Katselkaahan ympärillenne, tähyilkää taivaalle ja vilkuilkaa maastoa, sillä joulun alla voi nähdä ihmeitä. Vaikka sitten siivekkäitä fillaristeja!

*
Vinkkaus:
Aiheeseen istuvasti sopii Ron McLarty'n kirja Polkupyörällä ajamisen taito. Se on surkuhupaisan lämminhenkinen vaelluskertomus miehestä, jonka täytyy itsenäistyäkseen, löytyäkseen itsenänsä ja löytääkseen kotiin pöyräillä halki Amerikan. Suosittelen sydämellisille.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Bitittää

Muanantaita itse kullekin!
Tällä viikolla sitä käännetään vuoden viimeinen kalenterinlehti...

Loppuviikko meni sellaisissa nörttihöyryissä, että otsat pois. Sukumme Luotto-Nörtti kävi asentamassa tähän masinaani muutaman uuden ohjelman ja parit päivitykset. Koneeni on muutaman vuoden vanha eli teknisesti ikiwanha. Oldies oikeastaan. Itse en hidastele, mutta koneeni hitauden olen laittanut merkille. Luotto-Nörtti kertoi, että se johtuu muistitilan vähyydestä. Elävää arkipäivän ironiaa! Iso-Gee syö aivotilaani, mutta vaikutus näkyykin koneessa... Bitittää! Nörtti oli positiivinen: nopeutta voi lisätä ostamalla lisää muistia. Näin se on tehtävä ja pari gigaa käyttäjällekin. Jaksan sitten gigatella.

En olisi tarvinnut näitä ohjelmia ellei graduni tekeminen niitä vaatisi. Palaan Iso-Gee -aiheeseen kuin mummo ilmaiskahvikupposelle... Työ ei etene, jos ohjelmia ei ole. Narisen kirjoitus kirjoituksella Geeni suuruutta, mutta se on oikeasti perusgradua työläämpi, joten kitinäkierroksetkin ovat sen mukaiset. En saanut aihetta ja puolta valtakuntaa, vaan koko laajan maan! Tämä tieto vain niille, jotka ovat jo yhden, jos toisenkin, gradun tehneet. Urbaanit opiskelijalegendat kertovat letkeistä studeeraajista, jotka kasaavat geensä viikonlopussa. Silmät kiinni, yhdellä kädellä, ilman kirjoja ja ihan jurrissa. Näinpä& näppärästi, uskoo ken tahtoo. Minä en kuulu heihin. Aina ei jaksa naurattaa, varsinkin jos seisoo suonsilmässä otsaansa myöten. Näkymät on vetiset ja kauas on vaikeuksia nähdä. No, turvehoidonhan siinä saa seisomalla ja vieläpä ilmaiseksi, mikä sopii pennin venyttelijöiden kerholaiselle. Iho hohtaa vaikkei otsassa aina loistaiskaan!

Loistavaa ja loistokasta päivää teille hyvät pallontallaajat!

*
Vinkkaus:
Jos oma elämä on liian suloista, hattaraista ja vaaleanpunaista voi vastapainoksi lukea ruotsalaisen Mons Kallentoft'in dekkarit Sydäntalven uhri ja Suvisurmat. Kirjojen ahdistava ja painostava tunnelma, kurjat ihmiskohtalot ja yhteiskunnan näkemättömyys ovat vertailukohtia vailla. Aiheensa kirjailija hallitsee. Ei sovi onnellisille, eikä onnettomille. Synkistelijät iskekää kirjaan kii!

torstai 25. marraskuuta 2010

Fenkoli fieköön!

Tervehdys tältäkin viikolta!
Se on talvi nyt. Pakkasta yli -10 astetta, pyryttää& kinostaa ja tuulee, niin että on poskilihat lähteä. Tätä sitä heinäkuun helteillä odotettiin!

Vietin tämän päivän sosiaalisena perhosena ja hyvää teki. Muistuttelen muiden lisäksi myös itseäni, että elämä koostuu arkipäivistä. Sukelsin tänäänkin seikkailumielellä arkeeni ja tein herkullisen makumatkan. Lounastan säännöllisen säännöttömästi paikallisen biblioteekin kahviossa. Siellä saa gourmetruokaa pikkuisen pidennetyllä pennillä (köyhäkin kukkaro kestää). Tänään listalla oli valkosipuli-fenkolikeittoa. Voi veljet ja veljenpojatkin kun oli hyvvää! Jos olisin kehdannut (fiinistely iski), niin olisin nuollut lautasen. En ollut aiemmin maistanut fenkolia, mutta koin kerralla hurskaan heräämisen. Mikä vihannes! Tähän päivään saakka uskoin, että pari sukulaistani on mauttomia vihanneksia, mutta enää en herjaa kasvismaailmaa sukulaisvertailuillani.

Joten hurmaavia makustelumatkoja voi tehdä fillarimatkan päässä. Ei tarvitse lentää pallon toiselle puolelle irtautuakseen omista ympyröistään -tai ruokaympyrästään. Astu aristelematta ulos omista kuvioistasi. Seikkailu voi alkaa soppalautaselta! Arkhimedeen huudahdus 'Noli turbare circulos meos- Älä sotke ympyröitäni!' on turhaa tällaisina päivinä. Arkensa jokainen maustaa ja värittää kuten tahtoo, mutta nyt minä fanitan fenkolia! Elämältä maistuu tää, fenkoli fieköön, ja sitä samaa toivotan muillekin!

*
Vinkkaus:
Katsoin viikonloppuna dvd:ltä suosikkiohjaajani Woody Allen'in elokuvan Vicky Cristina Barcelona. Tykkäsin! Elokuvassa on perinteisiä allenimaisuuksia: sähellystä, sukkelaa sanailua ja sotkuisia suhteita. Katsottavaksi heille, jotka avoimesti jaksavat etsiä, elää ja eläytyä rakkauteen.

torstai 18. marraskuuta 2010

Synkistellen

Lumista päevee!
Kevyttä pakkaslunta leijuu taivas sakeana -ihanaa! Blogini pölyttymisestä itseeni suivaantuneena päätin kirjoittaa tännäänkin.

Palaan juurilleni, siis blogini juurille. Olen niin köyhä, että korvissa soi. Arjen riemurallia kuullostellessa voin itsetyytyväisenä todeta, että emme kuitenkaan ole rutiköyhiä, köyhiä kuin kirkon rotat, ruokajonoköyhiä, kyykkyköyhiä, nälkämaaköyhiä tai päiviräsäsköyhiä. Ja köyhiä ollaan silti.

En tiedä näkyykö meistä ulospäin, että olemme köyhäliinejä. En tiedä onko tarpeenkaan näkyä -tai olla näkymättä. Katukuvaa kun jää joskus katselemaan huomaa sen, kuinka elämisen mahdollisuudet näkyvät naamasta, mutta myös olemuksesta. Toiset näyttävät halvoilta turkiksissaan, toiset taas timanttisilta tusinatakeissaan. Se jokin... Toisten ajattelu on köyhääkin kuluttavaa, toiset saavat puristettua betonistakin banjomusiikkia.

Arjessa tämä köyhäilymme näkyy siinä, että vaikka kukkaron pohjalla olisi pari liikalanttia, on kyettävä kuitenkin näkemään ja laskemaan rahojen riittävyys seuraavaan tukipäivään saakka. Hetkessä eläminen vähin varoin on haaste, sillä elämisenhetket ovat sidoksissa kuukauden pituuteen. Todellinen taloudellinen vapaus jää toteutumatta. Opiskelijana voi olla luottavainen, tilanne ei kestä loputtomiin. Tilin pohjalta kuultaa mahdollisuuksien valo.

En siis ihmettele viime viikoista uutisointia, että pitkäaikaistyöttömät ovat niin huonossa fyysisessäkin kunnossa etteivät edes kykene töihin. Aika tylyä. Tai se fakta, että Suomessakin on jo periytyvää köyhyyttä. Kuka perii köyhyyden? On vain niin surullista, että omat mahdollisuudet, elämänvalinnat, sosiaaliset suhteet tai edes yhteiskunnan tukitoimet eivät riitä joidenkin kohdalla. Mikä meni metsään, vai menikö sinnekään? Saiko elämänsä alussakaan riittäviä eväitä, joilla matkaansa jatkaisi? Mihin nämä ihmiset laittavat toivonsa? Kaikilla on oikeus unelmiin, mutta onko kaikkilla varaa unelmoida? Asiaa voi pohtia kotisoffallaan turvallisesti, mutta kun köyhyys astelee oven taakse, on huumori niukkaa. Tai jos suomalainen köyhyys saa kasvot sukulaisessa. Synkistellen mennään...

Meitä ei köyhyys leimaa, lamauta tai latista. Kyky haaveilla, uskoa parempaan, lennellä mielikuvituksissaan tai tehdä asioilleen jotakin, ovat rikkaamman arjen reseptejä. Eikä ne maksa mittään! Kannattaa kokeilla. Minäkin olen miljonääri unelmoijana.

*
Vinkkaus:
Pidän Anna Gavalda'n kirjoista. Nyt ahmaisin hänen novelliopuksensa Kunpa joku odottaisi minua jossakin. Kirja oli kuin näkkileipä: rouskuvan rapsakka, ei liian iloinen, siirapista tietoakaan. Gavalda'n novellit olivat kiteytyneitä, suolaisia ja oivaltavia. Paljonpuhuvaa teksitä vähissä sivuissa. Ei pehmeän leivän ystäville.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Tylsyyden taitaja

Tervehdin teitä jo toistamiseen ajan takaa!
Kuulun nykyään elävien arkistojen tonkijien heimoon. Olen niin tylsä, että pölisen. Sehän taas ei anna syytä olla lukematta, lehteilemättä tai elämättä muutakin/ muuallakin kuin tutkimusten uumenissa. Täällä siis ollaan!

Lyhentäen: Jos perusarki on joistakin tylsää, niin minä olen sen tylsyyden ylistäjä. Omani on saavuttanut sellaisen unettavan uran, että sen kertominen pelastaisi monen unettomuudelta. Jep, tylsää on. Olisi ihanaa olla tylsyyden taiTTaja, mutta olen vain tylsyyden taitaja. Taittaa voi vaan jotakin kankeaa ja tämä lammas on siihen aivan liian letkeä. Arkeni on saanut Iso-Geen pyöräyttämät kaiteet. Itsekin ihmettelen, kun joku ystävistäni vielä jaksaa viettää aikaa kanssani. Vaikka kävelisin vetten päällä, nostattaisin silti ilmoille tomupilven. Olen tylsä, vaan en tylsistynyt! Tylsyyskin on taitolaji.

Heitän päivän mittaan parit pölisevät piruetit graduluonnokseni ympäri, haukkaan palan tutkielman teknisiä ohjeita ilman makeutusaineita, raastan kuivan väitöskirjasen tekstini liitteeksi ja liu'un illan tullen unten maille sisällysluettelo aivon alla. Päivästä riippuan luettelo voi olla myös sisälmyksistä... Kuka vielä väittää, etteikö tylsytä?! Kuten sanottua, olen tylsyyden taitaja eli aivan pakkohan se on myöntää, että viihdyn paikoitellen oikein mehukkaasti tässä tylsyydessäni. Arki Iso-Geen kanssa on yhtä kuviokelluntaa. Ryhti on pidettävä, jottei peffa painu pohjaan. Onnistuessaan tulos on symmetriaa sympaattisimmillaan.

Kaiken kuivan tylsyyden, hiertävän haukotuksen ja totisen toljotuksen keskellä näen jotain vihreää. Ja vihreästä lampaat pitävät. Tylsyyskin on taitajansa hallussa. Hän voi muotava siitä omannäköisensä huipentuman. Tylsyyteni huipentuma... Tyrmään tylsyyden tylpillä typiksyksilläni ;) Jos joku on vielä kyydissä, niin onnittelen: Sinulla on taito hallussasi! Olkoon Voima kanssasi ja siivittäköön tylsistyminen meidät kaikki tylsyyden yli kohti uusia arkisia seikkailuja! Tyyntä päin.

*
Vinkkaus:
Kaikkea muuta kuin tylsä kirja on Muriel Barbery'n Siilin eleganssi. Harvinaisen mehukasta& notkeaa sanoittelua ylipainoisen, teini-ikäisen, ulkomaalaisen ja kissan kohtaamisesta samassa rappukäytävässä. Korkean tason filosofiaa viihdyttävän ja koskettavan tarinan muodossa. Paras lukemani kirja piiiitkästä aikaa. 'Tolle, lege, tolle, lege- Ota ja lue, ota ja lue!'

lauantai 16. lokakuuta 2010

Aikaa vievä akateemisuus

Tervehdys ajan takaa!
On mieleisiä ilmoja pidellyt -ja kiirettä. Tuumin, että nyt on hetki ravistella pölyjä blogistani ja laittaa bittiavaruuteen uusi tavu.

Iso-Gee on vienyt aikani, ajatukseni ja aivoni. Tuleva graduni levahti ennekoitua suuremmaksi ja moniulotteisemmaksi. Huumorin lujuutta on testattu, mutta joustoa piisaa. Aivokapasiteetin ja lahjakkuuden rajat paukkuvat, mutta Iso-Gee on elossa. Huomasin päivien myötä kuinka ajatukset alkoivat kiertää kehää. Kehääkehääkehää. Koko ajan pienenevällä aatosympyrällä. Tähän on tutkimussuunnitelman kanssa tultu. Tieteellisyys on totinen fakta. Lampaasta on tullut wanha kehäkettu ;). Joka tapauksessa suunnitelma on lähetetty ja olen saanut toviksi perusarkeni takaisin. Todeksi se on todettava, että vapaa-aika virkistää ja samma på latin: 'Otium reficit vires -Joutilaisuus uudistaa voimat'. Minä en pidä kiirettä, enkä enää kiireestä kiinni, vaan irrotan otteeni kiirehtimättä. Kiireettömyys on kiirettä kiitollisempaa.

Olen myös lennellyt sosiaalisena perhosena kaffekupposelta toiselle. Se on tuonut virkistäviä mahdollisuuksia kääntää ajatusradat uusille urille. Nuppi kaakkoon! Eli kiirettä on pitänyt kaveruusrintamallakin. En tiedä oletteko tekin laittaneet merkille, kun tapaa uusia ihmisiä, omakin maailma laajenee. Tottakai sosiaaliset ympyrät, mutta myös muu ympärillä. Kotikulmiaankin ja -nurkkiaan katselee uusin silmin. Huomaa kuinka paljon arkiympyröistä ja perusmaisemasta jää itseltä näkemättä. Vuosikausia kalutusta kaupungistakin löytyy ennenkäymättömiä putiikkeja, kahvikupposellisia uusin maustein ja reittejä, joita ei ole koskaan kulkenut. Arki on matkaa. Ja hienoinpina hetkinä arkeen on matkaa.

Helteinen kesäprojektini tilkuista on ollut jäissä koko syksyn. Jähmetän koko projektin odottelemaan kankaista inspiraatiota. Savolainenkin koki kesän tukalimpina hetkinä, mitä on olla hikipajassa ompeluorjana. Valmista ei tullut, mutta ei kyllä palkkaakaan. Maailman kaikki harrasteompelijat kerääntykää kasaan ja antakaa olla!

Akateemisuus on aikaa vievää, joten nyt ei ole antaa edes vinkkausta, miten kuluttaa sitä joutilasta aikaa -jos kuulut siihen heimoon, jolla sitä riittää. Mää mäkätän männessäni ja lähden mäkeen määkimästä.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Saavillinen arkea

Tervehdys!
Penni Soikean lähisukulainen ja häneen läheisesti roikkumaan kiinnitetty Iso-Gee täällä tänään. Viikon viimeisiä rippeitä viedään ja minä aion osallistua perjantaitalkoisiin myös. Pureskelen norsua.

Kun professori antoi tämän Iso-Geen aiheen, luulin saaneeni saavillisen vettä. Nyt kun olen haalinut pohjaksi kirjallisuutta ja aikaisempia tutkimuksia, huomaan saaviin sukeltamisen sijaan uivani meressä! Vetiset paikat. Voisin väittää tämän savolaisen lampaan olevan myrskyn ratsastaja. Minulla on kolme vaihtoehtoa: uida, niellä tai hukkua. Ajatuksetkin aaltoilevat, mutta pärskimisen, vetistelyn ja uppopalloilun jälkeen päätin uida. Pinnalla ollaan, vaan ranta on hukassa.

Viikkoni on siis ollut hyvin teoreettinen, akateeminen ja tieteellinen. Otsaa kivistää -jokaisessa meissä asuu sisäinen blondi. Liika pohtiminen ottaa kipeää. Olen kuitenkin saanut gradunorsuani pilkottua, mikä vaikutti alkuviikosta utopialta. Todistin arjessani, että kaikessa tekemisessä edetään kaaoksesta kosmokseen. Ultimatesukulaiseni tietysti surffaavat vastavirtaan... Ensiaskel pilkkomisen tiellä oli löytää asialliset työkalut. Radio välitti minulle jonkun kristallisen oivalluksen: Ihmisen ensimmäinen taito on oppia pitämään kiinni, loppuelämä opetellaan päästämään irti! 'Aamen -Totisesti'. Minä olen kuullut muutaman harmaaparran puhuvan asiata, mutta joku sen kuitenkin keittiöpsykologiaksi kiteytti. Minusta tuli kerralla opetuslapsi ja irrotin graduahdistuksestani.

Kun ajatuksissani tilaa vieneen elefantin kärräsi syrjemmälle, alkoi toiveikkaammat oivallukset pulputa. It's so flow. Yhtä kaikki, olen täman Iso-Gee -polkuni lähtökuopissa. Nyt vain ymmärrän olla itse kaivamatta poteroani entistä syvemmäksi. Saa sataa vaikka saavista, minä pyrin pintaan.

*
Vinkkaus:
Venyttelin eilen penniäni ja kävin tarjousnäytöksessä katsomassa uuden The Kids are all right -rainan. Kylläpä kannatti! Aikuismainen elokuva perheestä, perhe-elämän haasteista ja perheen voimasta . Näyttelijät olivat loistavia osissaan. Tarinasta löytyi juurevaa huumoria, rajoja ja rajattomuutta. Suosittelen kaikille, kaikenmallisille sekä jo kaiken nähneille. Itkemään pisti lopussa.

torstai 23. syyskuuta 2010

Iso-Gee

Tervehdys!
Täällä taas. Olen tehnyt matkaa. Ihan konkreettisesti käväisimme Savossa ja henkisesti olen matkaillut itseeni. Koko syksyn olen prosessoinut tietoisesti ja tiedotta minne suuntaan haluan suunnata. Olen tullut merkittävään risteyskohtaan.

Kaikkihan alkoi, kulminoituu ja pyörii juuri nyt graduni (aloittelen vihdoinkin sitä tekemään) uumenissa. Elämässäni on armas Iso-Gee. Minulla oli graduni aihepiiri upeasti rajattuna, vahvasti perusteltuna ja säkenöivästi ilmaistuna. Lässähdys tuli! Armoitetulla professorilla oli aihe valmiina ja hän rynni sen läpi. Nyt minä katselen vuorinorsun kokoista haastetta. Näköpiirissäni on läpinäkymätön este.

Täyttävä kansanviisaus tietää, että norsu syödään pala kerrallaan. Minä en vain oivalla mistä suunnasta aloittaisin sen siivuttamisen. Toisekseen, eläinaktivistit saattavat torpata ideani alkuunsa. 'Plenus venter non studet libenter -Täysi vatsa ei opiskele mielellään'. Mitäpä antiikkiset tiesivät tämän päivän opintotuista... Ylipainoisena olen kyllä opiskellut myös täydellä mahalla. Kyllä maha on mukava!
Pakko se vaan on myöntää, että napa sekä otsa täynnä tätä ajatusnorsua, ei innosta opiskelemaan. Asia on aivan liian tuore ja aivan liian lähellä. Tarvitsen nyt kajahtavan oivallusröyhtäyksen, jotta pääsen tästä närkästyksestäni. Purpppp! Minulla on sulateltavaa.

Lähden nyt kauppaan, ettei opiskeluvatsani aivan kuopalle painu. -Apua, mahassani on painauma! Itseironiaa ei norsu peittänyt. Itseä ilahdutti tuokin huomata. Eespäin elävän mieli: Horisontissa siintää päiväkaffet pullalla. Palaan tälle astialle elefanttini kanssa.

*
Vinkkaus:
Muillekin etsiville kulkijoille vinkkaan Elizabeth Gilbert'in kirjaa Omaa tietä etsimässä. Se on journalistinaisen tutkimusmatka kolmen I:n kautta kohti tasapainoisempaa sisintään. Kirja oli ehkä liian new age -suuntautunut makuuni, mutta matkakirjaksi maistuva.

lauantai 11. syyskuuta 2010

Puumaillen

Letkeää lauantaita!
Lanttuni ei leikkaa, joten lanttu on laatikossa. Mutta lähdetään liikkeelle kuitenkin. Tämän päivän matkakohteena on IkäIkä -maa ja arvioitu saapumisaika on passeli. Sää on kevyttä yläpilveä sekä pilvilampaita. Näkyvyys hajataitteinen. Hypätkääpä kyytiin!

Olen täältä sivummasta seuraillut vilkkaana käyvää keskustelua näistä saalistavista puumanaisista. Hieman kummastuttaa mistä moinen häly ja hössötys, sillä mistään uudesta ilmiöstähän ei ole kysy. Ei edes täällä peräpohjolassa. Onhan medioissa jo muutama kotoperäinen julkkismammakin ehtinyt muistellen paljastaa heillä olleen nuoria poikaystäviä. Ja ystävinä jatketaan edelleen. Koko kansan Kitukatu -sarjaankin puumateema kirjoitettiin aikaa sitten. Kuka muuten muistaa sitäkään sepitekuviota? Asia ei siis ole sidottu Hollywoodiin, eikä Demi Mooreenkaan. Se on saanut suomalaisetkin kasvot.

Uskon, että pari naiskansanedustajaa tai -ehdokasta tuulettelee tulevaisuudessa kaappejaan ja paljastaa sieltä poikamaisia rakkauksia. Ihan vain lisätäkseen imagoonsa kierteistä mielenkiintoa ja omaa kiinnostavuutta. Kuumia kaapinomistajakisuja joka maakunnassa. Palstatila viikoksi valloitettu.

Ehkä tämä huuma on tavoittanut trendinä ja kapinamahdollisuutena keskiluokankin, joten nyt lähiöpirkot rohkenevat metsästää nuorukaisia ihan avoimesti. Kun jokin asia jokanurkkaistuu, se menettää kohahdusarvonsa. Mitä jää jäljelle? Sukujuhlissa Maire -tädin nolottavan nuori salarakas -ehkäpä. Luulen, että vastaliike. Mikä nyt on rohkeaa, uskaliasta ja epätavallisempaa muuttuu säälittäväksi yritykseksi tulla nähdyksi. Eipä siinä mitään, jokainen saalistakoon makunsa ja mieltymystensä mukaan. Toinen pitää tuoreemmasta, toinen pitkään kypsyneestä. Riipunutta lihaa makustelemassa molemmissa päissä.

Oletteko muuten huomanneet, että nämä julkitulleet puumat eivät ikinä ole herttaisia harmaahapsisia mummukoita? Ehkei sen vuoksi, että eräs kinkypätkien muoto on juuri grannyseksi. Se on kinkkistä se! Julkipuumat pyrkivät olemaan mahdollisimman kuumia misuja. Se kai onkin puumamaisuuden yhtenä ehtona. Nuorukaisia halajava mummu on pervo, mutta puuma perso nuoruudelle. Kun nuorukaisia jahdataan, niin mitä siinä tavoitellaan? Unelmaa, omaa nuoruutta, seikkailua, käyttämättä jääneitä mahdollisuuksia, vireyttä, viattomuutta, kuolemattomuutta, fantasiaa... ? Vastaukset ovat ihmisten kokoisia. Kunhan vain asiaa puumailen.

Nuorekkuuden tavoittelu teinivaatteilla, lukiolaismeikeillä tai tuontitukalla kertoo muusta kuin persoonallisuuden korostamisesta. Nuorisovaate nyytin yllä ei vie vuosia pois, vaan juuri korostaa niitä. Kiristely, leikkaukset, silottelu tai muottiinpuristamiset eivät höylää rouvasta neitokaista. Epätoivoisen huvittavat yritykset eivät ole puoleensavetäviä, vaan luontaantyötäviä. Kalenterin lehdet eivät käänny kuin eteenpäin, mutta jokainen yrittäköön tavallaan. Väitän, että nahoissaan viihtyy parhaiten, kun pystyy kohtaamaan oman ikänsä ikäisenään. Asenne ei ole ikinä iästä kiinni, eikä se kuinka hyvin on elämässään kiinni.

Vaikka tässä kyynistelenkin, en tuomitse ketään. En oikeasti edes rivien välissä! Elämä on siihen liian monimutkaista. Tottakai näissäkin puumajaisissa ihmiset kohtaavat ja rakastuvat aidosti. Hyvä näin. Mutta, jos romanssin edellytys on kumppanin nuori ikä, on motiivit toisaalla. Olen huomannut, että hyvin kärkkäästi nämä metsästäjänaiset leimataan nuorukaisten hyväksikäyttäjiksi. Yhtä kevyesti kuin nuoret typykät ikääntyvien miesten kainaloissa. Miksi aina nainen käyttäisi miestä, ikään katsomatta, hyväksi? Ehkä se on pelkoa, kuinka helposti tunneasioissa voi tulla höynäytetyksi, kuinka herkässä maastossa oikein liikutaan. Puumanaiset saavat osakseen myös enemmän kritiikkiä ja pilkallista naureskelua kuin ikämiehet typsyjahdeillaan. Saman ilmiön äärellä kuitenkin molemmat sukupuolet. Kevät-syksy -romanssit on totuttu pitämään nuori nainen-vanhempi mies yhdistelminä, mutta sehän ei ole historiallisestikaan koko totuus. Eikä pidä antaa olla ainoa käyttäytymismallikaan. Metsästysikäaisia ei ole tasa-arvoinen.

Mantramaisesti hoettu "tosi rakkaus ei ikää katso" on osittain totta, mutta osittain myös selitystä. Aidot jutut eletään, niitä ei tarvitse selitellä. Ihmiset seikkailkoon ikäpolvienkin yli, kunhan laillisuusrajoja ei ylitetä. Kansalaiset, tavoitelkaa ihmistä, älkää pelkkää ikää.

*
Vinkkaus:
Vastavetona puumailulle suosittelen Jonathan Tropper'in kirjaa Kuinka lähestyä leskimiestä. Se on sarkastisen hauska romaani nuoren miehen leskeydestä ja elämän jatkumisesta. Virkistävää luettavaa, koska kirja ei tarjoile oikeita tai vääriä ratkaisumalleja. Tilannekomiikan ystäville.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Sunday blues

Sunday on my mind!
Minua kalvaa sunnuntaiapeus. Tunnetilaa on yleisesti tutkittu ja se on jopa tunnustettu fiiliksenala. Omakohtaisuudessaan se tuntuu. Minut saa moody blues valtaansa vain näinä sunnuntaina. En tiedä tavoitatteko fiilareitani? 'Experto credite -Uskokaa kokenutta'. Tiedän mistä kirjoitan.

Sateisen harmaa sää raamittaa päiväni tunneilmastoa. Onneksi sataa eikä paista! Ihan kuin elämäkin valuisi ikkunanpieliä pitkin ja taivas alkaisi jo räystäistä. En tiedä mistä tämä seisahtuneisuuden tunne tulee, mutta se joka kerta ravistelee. Kalistelee nurkissa kuin merimiehen aave. Harmaa hiljaisuus lähtee kipuamaan nurkista keskilattian kautta kohti itseä. Hurrrrr. Sitä jossain vaiheessa aamua havahtui, että nyt se tulee kohti. Se tavoittaa minut. Sunnuntaimelankoilia -ja se soi mollissa.

Juuri jähmettyneisyys, paikalleen pysähtyminen ja jonkin asteinen surumielisyys luovat otolliset kasvualustat sunnuntaimelankolian kehittymiselle. Nämä päivät ovat pysähtyneisyyden aikaa. Ne laahaavat kohti loppuaan, niitä ei voi elää pomppien läpi. Termostaateista, vuodenajoista tai lampaantaljoista piittaamatta nämä päivät ovat aina kalseita. Vaikka kuinka tuuppisi toimeliaisuudella itseään tai ajattelisi pirtsakoita ilonpisaroita, lehahtaa korvasta kuitenkin vaan se pelkkä koi.

Ei minua tämä olotila joka viikko piinaa, ei todellakaan! Vain toisinaan. Enkä ole tavoittanut sen syntymekanismia. Tiedä tuota, onko tarpeellistakaan. Luulen, että tämä sunday blues syntyy tästä välivaiheesta. Viikkojen taitekohdasta. Eletty viikko on takana, uusi vasta edessä. Sitä on kuin elämänsä odotushuoneessa. Taustalla soitetaan kireillä kielillä venytettyä melodiaa. Vilkuilee ovelle päin, että milloinkahan minut huudetaan sisään. Mitä Ensi Viikon Huoneessa sanotaan/ tehdään/ toimitaan/ suunnitellaan. Eikä auta kuin odottaa...

Jos tätä päivää lähtisi maalaamaan täytyisi se tehdä vettyneillä väräille. Sinistä, harmaata ja ripaus purppuraa. Kerroksittain. Ehkä kankaalle tipahtelee kaipauksen ja muutoksen aatokset. Ne, jotka kuplivat tyytymättömyyden alla ja vetävät tietoisuuteen tämän hetkisen toiminnan toimimattomuuden. Niin syvän siniseksi sen tekee juuri se, että tunne on totta. Näiden päivien jälkeen on aina tehtävä jotain muuta. Tavanomaisesta poikkeavaa, epätavallista minulle.

Kuitenkin kun maanantai morjestaa verhonraosta on tämä fiilis poissa. Ihan kuin se kuolisi ensimmäiseen aamunsäteeseen. Haihtuisi hahtuviksi. Puhhh -poistunut! Merkillisen mielenkiintoista. Sarjiskatti Karvinen inhoaa maanantaipäiviä. En minäkään niitä ylistä, mutta näiden sinertävien sunnuntaiden jälkeen arjen aloitus maistuu ja kuulostaa trooppiselta! Onneksi huomenna on maanantai.

*
Vinkkaus:
Ankeaan olotilaan sopii elokuva Magdalenasisaret. Tarina katolisen kirkon harjoittamasta moraali- ja kasvatustyöstä, joka perustui nöyryyttämiseen, häpäisyyn, kiduttamiseen ja alistamiseen. Neljän nuoren naisen kasvutarina Irlannista. Vaikuttavinta on, että se perustuu lähihistorian tositapahtumiin. Toivoa ei voi piiskata pois, ei edes uskonnon varjolla. Toiveikkaille huomiseen uskoville.

lauantai 4. syyskuuta 2010

Syyssatoa

Huomenia!
Neiti Aamu Virkkunen paikalla. Vaikka olenkin aktiiviäänestäjä karttelen poliittisia kannanottoja. Nyt päätin kuitenkin sohaista ainaista kuumaa perunaa eli suomalaista maataloutta. Sohin jatkossa ilmaa eli en ota näitä pottuja tavaksi. Tämä on tätä syksyn satoa.

Minä en ole edes harrastelijaviljelijä, vanhempanikaan eivät kasvata kuin elopainoaan, sukulaiset nurkkaviljelevät huonoa ilmapiiriä. Sen verran kuitenkin minussa on farmitaustaa, että poistelen kaupungissakin heiniä hatusta ja sontaa housunlahkeista. Kirjoitan nyt asiasta, josta minulla ei ole tutkimustuloksia, laajempaa tietämystä tai tilastofaktaa näkemyksieni pönkäksi. Ohuella pinnalla liu'utaan... Mutatuntumalla siis mennään.

Tuumailin vain tätä ainaista napinaa näistä maataloustuista. Pitäisikö niitä jakaa, kenelle ja missä määrin. Suomessa on aina viljelty, kasvatettu karjaa ja raivattu metsiä. Sillä on sitten tultu toimeen miten on tultu, useimmiten hyvin laihasti. Nyt väki huutaa, että koko maatalous tulisi lopettaa Suomesta. Se on kuulema turhan kallista. Minusta koko ajatus on lapsellinen. Jokaisessa maassa on ja tulee olemaan omavaraista maanviljelystä ja ruoantuotantoa. Vaikka ruoka Suomessa onkin kallista, niin kalliimpia silti ovat tuontituotteet: kahvi, hedelmät... Ostoskorini hintavimmat tuotteet ovat ulkomaiden peruja. Täällä ei viljellä Suomi- sumppiapapuja, niin se kahvi on tuotava sieltä missä sitä kasvatetaan. Lopulta kun laskeskelee, niin onko se ruoka todellisuudessa niin kallista? Mikä kenenkin kupissa painaa ja minne ne pennosensa upottaa.

Huomasin, että edullisimmat ostokset olivat kotoperäisiä. Porkkanat, omenat, makkara... Kotimaisen kaalin hintana oli 39 senttiä kilo! Mitä tuosta summasta jää viljelijälle? Ei tämä ole sympatiseeraamista, vaan ihan palkkalaskelmaa. Kaupan ja muiden välillisten kulujen jälkeen ei farmari pääse kaaleillaan rikastumaan. Ei vaikka hänellä olisi kuinka suuret plantaasit. Tähän saumaan kai se tukiainen isketään. (Miten Johanna Tukiainen isketään onkin kanervikon heiniä ;) Oli pakko tuikata tämän vakoon, niin kai Ilenkin. Il-k-eily loppui nyt). Maataloustukea myönnetään, jotta viljelijä saisi tuotteistaan edes kohtalaisen kohtuullisen korvauksen eli palkkaa työstään! Eikä ostajan pennipussille ruoka ei koituisi kohtuuttomaksi. Minun logiikalla kaikki voittavat. Todellisuus voi olla kimurantimpi, talouspoliittisempi ja voittajakin hämärämpi, mutta yhtä kaikki.

Minun poliittiset näkemykseni eivät ole keskellä, eikä vanhaselassa. Pyrin edustamman poliittista korrektiutta. Mistä sitten kumpuaa tämä iänikuinen maataloustukiaiskatkeruus? Jokainen joka on pitänyt taikka hoitanut kasvimaata/ palstaviljelmää/ yrttitarhaa tietää etteivät ne kasvit yksinään kasva. Ne tarvitsevat säännöllistä hoitoa, aikaa ja vaivannäköä. Eipä farmarikaan jätä viljelyksiään ihan oman onnensa nojaan. Tyyliin "siemenet maahan ja uuninpankolle neljännesvuodeksi lahomaan". Mitäpä tuosta, vaikka lahoaisi, lomansa on maatalousväkikin ansainnut. Itse en ainakaan myisi kasvattamiani kaaleja 39 sentillä kilo! Se on varmaa se. Tappiotahan minä tekisin, vaikka olisin liikkeellä vain hyvän mielen viljelyksineni! Tuetulla maanviljelyllä pidetään kai kuluttajahinnat kilpailukykyisellä tasolla, jotta ulkomaan tuliaiset eivät olisi ainoa taloudellinen vaihtoehto. Ulkomailla kenties pystytään tuottamaan ilmasto- ja työvoimakulujen vuoksi ruoka-aineet nopeammin ja edullisemmin, muttei sielläkään ilmaiseksi.

Ihmettelen siis edelleen tätä tukiaiskateutta. Verovaroja jaetaan kaikkialle, myös maatalouteen. Tuettuahan se on elämä muutenkin. On lapsilisää, jolla tuetaan jokaista lapsiperhettä. On opinto- ja asumistukia, joilla mahdollistetaan kaikkien kouluttautumismahdollisuudet. Lämmittävää on, että opiskelijoille& vähävaraisille taataan pään päälle muutakin kuin taivas. On työmatkatukia, ateriatukia, sairasvakuutus- ja lääketukia, työttömyystukia... Jokainen suomalainen nauttii kyllä elämänsä aikana jotakin valtoin tukea. Mikä siis närästää? Luulen, että tämänkin maataloustuen taustalla on eräänlaista rasismia. Kuka saa ja kenelle annetaan sekä olennaisinta kuka tämän päättää. Kai se kitkeryys on ihmisten voimattomuutta, pienuuden kokemista ja asioiden hallinnan puutetta. Mutta miksi se on purettava näin? Mitä on itse tehnyt tai valmis tekemään purnaamisen sijaan?

Vaalit on tulossa ja eduskuntalotossa on ne 200 paikkaa jaossa. Jokainen tyytymätön raahautukoon uurnille ja ilmaiskoon oman kantansa. Äänestäminen jos mikä on tasa-arvoa! Herran, narrin ja nauriin ääni on yhtä painava. Ja joukolla huudettuna se johonkin kuuluukin. Päätän polittisväritteisen värinäni tähän.

'Venter non habet aures -Vatsalla ei ole korvia'. Kun vatsa huutaa ei moraalia kuule.

maanantai 30. elokuuta 2010

Viikon alku

Muanantaita!
Ollaan taas polkaisemassa uutta viikkoa käyntiin. Toivottavasti päivä käynnistyi köhimättä ja kitkatta! Nyt vain huristelemme kohti arjen ihmeellisyyksiä.

Se on syksy. Tämä tieto on heitä varten, jotka ovat parhaillaan kömpimässä ulos ja maailmaan kesäkuplistaan tai -kellareistaan. Nuorempana pidin keväästä. Koin, että kevät oli täynnä toteutumattomia haaveita. Valo lisääntyi, kaikki oli valmiina ponnistamaan kohti lämpöä ja kasvukautta. Nyt varttuneempana, mutta vihreänä, ehdoton suosikkini vuodenajoista on juuri syksy. Luonto ei kuole, vaan asettuu syvään lepoon, jotta jaksaisi versoa taas keväällä. Minäkin lepäilen. Lähinnä nyt noiden noiduttujen helteiden jäljiltä, mutta myös henkisesti. Syksy on minulle uuden aloittamisen ja puuhastelun aikaa. Olenkin saanut parina viime viikkona enemmän aikaan kuin koko kesänä. Voi verhoutua takkiin! Viltti niskaan ja viidakkoon!

Yhtä tehokkaasti kun aurinko kulotti nurmikot, kuivuivat minunkin sosiaaliset suhteet. Ei vaan jaksanut sosiaalistua. Nyt ystävyyksiä on taas elvytetty kaffekupposten äärellä. Muukin kuin kofeiini virkistää! Lammaskin tämän oivalsi. Paistaa se päivä lampaanpaistiinkin ;)

Koska surffailen nyt viileän ilmanalan autuudessa, lähden yliopistolle ilmoittautumaan läsnäolevaksi. Olen läsnä opiskelijana tai läsnäoleva opiskelija vai opiskelevana läsnäolona. Oi mikä ruhtinaallinen rastitusmahdollisuus! Totisesti totisena on todettava, että ajatuksensiirto tuleviin opintoihin on vielä pahasti kesken. Ajatus kyllä luistaa, mutta kuviot luistelevat ihan muualla kuin tutkimussuunnitelmissa tai esseissä, tenteissä, opintopisteissä... Totuttelua se on tämäkin oivallus, että en ole näiden opiskeluvuosien aikana rutinoitunut. Aivoni eivät ole käännettävissä automaattisesti on-off -opiskeluasentoon. Notkeaa!

*
Vinkkaus:
Pidän Anne Tyler'in kirjoista. Tämän hetken suosikkini on Onnellinen matkamies. Siitä on tehty katsottava elokuvakin, mutta ei se kirjaa voita. Syksyiseksi lukemiseksi vinkkaan Tyler'in Avioliiton lyhyt oppimäärä. Se on tarina vakiintuneesta avioparista, joka luulee kaiken olevan selvää, kunnes aviomies saa selvästä tarpeekseen. Syyssadoksi!

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Kasassa on

Sunnuntaita!
Sataa, mutta mitä siitä, kunhan vain helteet ovat ohi. Päivään istuva ylistys: Halleluja!

Huomasin, että viikkohan on vierähtänyt enkä ole blogiani kasannut. Olen ollut polvillani viraston, jos toisenkin luukuilla. Oli onni, että ostin tilkkutäkkiäni varten napakoita kankaita. On mistä ommella uudet polvipaikat hiertyneiden tilalle. Mutta kasassa ovat, hakemus-anomukset, housut ja polvirukoukset. Minä en elvistele, minä polvistelen.

Suunnitteilla olisi, että olisin valmis vuoden päästä. Valmistaudumme valmistumiseen -jos vain Luoja sekä professorit sen suovat. Kasassa olisi koko akateeminen kakku! Teoreettista, mehevää ja valaisevaa sitä on ollut kasata& täyttää. Polveiltu on. Kunhan vielä vähän opin, niin sitten siivuttelemme oppineiden hedelmiä. Seisoen.

Minun sängynrunkokin saapui perille. Sen toi silkasta ystävällisyydestään tuttavan tuttavallinen tuttava. Setä, jolla oli kultakoruja yllään määrä, jolla häikäistäisiin Ameriikan räppärit taikka pullistellaan välilevyjä! Se on bling-bling-bling. Kantoapuna sedällä oli teinipoika, joka oli muuten vain kultainen. Saimme Teinin kanssa kasattua rungon ihmeen helposti. Teini oli aivo-insinööri& piällysmies ja minä toimin lihasvoimana& apumiehenä. Lystiä oli (lähinnä niistä ns. lihasvoimistani) ja valtavaa onnistumisen riemua! Hallelujaa!

Se on se ainainen ihmettelyn paikka: Kun uusi huonekalu tulee kotiin, niin muissa tavaroissa syntyy mahdotonta liikehdintää. Liikekannalla koko meidänkin huusholli, kun runkopatja sai metallirungon! Elämä pyörii ja pyörittää, mutta pyöriminen ei pyörryttänyt. Kaikella on nyt uudet paikkansa, osa kieri varastoon. Tilkkutäkkinikin etenee kaistale kerrallaan... 'Festina lente -Kiirehdi hitaasti'. Ompelukoneen kaasupoljin kiirehtii, mutta itse työ etenee verkkaisemmin. Levollista näin.


*
Vinkkaus:
Katselen muitakin kuin amerikkalaisia DVD -elokuvia. Saksalainen Väärentäjä on tositarinaan perustuva elokuva keskitysleirivangeista, jotka pelastaakseen henkensä ovat pakotettuja jatkamaan sotaa maailmanhistorian suurimmalla rahanväärennöshankkeella. Ajatuksia herättävä elokuva, joka on Oscarinsa ansainnut.

lauantai 14. elokuuta 2010

Kelataanpas vähän

Lauantaita!
'Nil admirari -Olla ihmettelemättä mitään'. Piipahdin perjantaina Kelassa, enkä ihmettele enää mitään. Virastolegendoja on lähes jokaisella jaettavaksi...

Olen opiskelija ja nautin riemumielin yleistä asumistukea, joten olen velvollinen& velvoitettu toimittamaan vuosittaisen tilinpäätöksen asumisestakin. Olen koko viikon pitkittänyt pitkittämistäni Kelaan kömpimistä. Vetää suupieltä maata kohti. On taas se aika vuodesta... Missään muualla sitä ei tunnekaan olevansa niin onnistunut elämänvalinnoissaan, kuin näissä virastoissa. Kyllä, asioin teillä, mutta jaksan silti olla kohtelias ja asiallinen. Entä te?

Koska en postin kautta saanut esitäytettyä as.tukilappua, täytin sen ihan itse. Kela ei siis holhoakaan kaikkia! Yllätykseni oli suurta, koska liitepinosta liitteeksi ei tällä kertaa tarvitukaan kuin uusittu vuokrasopimukseni (kuukauden takaa). Näppärää näin, ellei täti olisi kysäissyt, että onko vuokra sama kuin sopimuksessa. Mitäpä luulette? Vaikka Savosta tullaankin ja lampaita ollaan, ei tapana ole maksaa tuplavuokraa, ei pimeänäkään. En myöskään kipitä maksuautomaatille perunasäkin kanssa. Maksetaan nääs potut pottuina... Muusi maksukuittina vai? En ole eläessäni vinguttanut vuokraa vastaan vuokranantajaakaan eli pankin tositteet puhukoon puolestaan. Fakta on kuitti.

Toisena asiana oli varsinainen hakemukseni. Onko se edes hakemus vai anomus? On ihan eri asia hakea kuin anoa jotakin tukea. Hakemustani ei voida luokitella vuositarkastukseksi, koska edellinen vuokrasopimukseni opiskelija-asuntoon oli määräaikainen. Asia selvä. Tämä ko. hakemus oli rastitettu väärin. On se niin väärin! Melkein itkin yhdessä virkailijan kanssa lipsunutta rastiani -byäää! Minä kun en lottoa, en voi osata oikeaa rastitekniikkaakaan. Oma vika, oma vika. Hakemuksen käsittely kestää nyt yli kuukauden, koska se joudutaan pohtimaan ns. uutena. Pohtikaa ihmeessä. Uusia asukkaita tässä ollaankin, alun kuudetta vuotta samoissa nurkissa! Välillä se terve harkinta on pilkun takana. Sääntöjen mukaan toimitaan, mutta eihän kaikkea aivokapasiteettia tarvitse säästellen säännöstellä...

Ilo oli myös havaita kuinka tätivirkailija puhui kuin lapselle tai lapaselle. Tähän käteen, turhauttaa! Asioiden toisto ja jankkaus olivat aikuismaisen asioinnin avauksia. Perille meni ensimmäiselläkin kerralla, kiitosta vain! Epäilemättä odotusajat pitenevät, kun virkailijoiden on toistettava puheensa pariin kertaan. Kertaan kertaan. Missähän vaiheessa se tosiasia hämärtyi, että ihmisiähän tässä ollaan, pöydän molemmin puolin? Ehkä jo ensi vuonna pystyn maksamaan vuokrani ilman tukia. Toivottavasti!

*
Vinkkaus:
Mukavia muodonmuutoksia edusti 17Again leffa. Keski-ikäinen Matthew Perry saa taianomaisen mahdollisuuden muuttaa menneisyyttään, jossa Zac Efron todistaa, että paras aika elämässä onkin nyt. Aikamatkalaisille ja heidän puolisoilleen.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

Koiranruokaa

Tervehdin teitä!
Illan hämärtyessä ajatuksetkin tummuvat. En kuitenkaan ryhdy ihan synkistelemään, vaikka shampoo on loppu. Hiukseni ovat silti puhtaat, juuri tämän vuoksi shampoo onkin loppu. Purkki töräytti viimeiset pisaransa ja lopehtui.

Tästä syystä suoristin kaupunkimarkettiin. Vaikka shampoita kovasti ostatetaan idealla "kampaamolaatua markettihintaan", joku kuitenkin joutuu tuonkin utopian maksamaan. Se olen kai sitten minä, koska Teinin kutrit vaahtoavat.

Torjun juuri näillä arjen pienillä ostosvalinnoilla köyhyysajattelu-ummetusta. Köyhyys kangistaa, kutistaa ja jähmeyttää. Ei naurata. Köyhäliininä jotkin asiat, palvelut tai tilaisuudet ovat itseltä suljettuja. Jäät ovan taakse, vaikka kuinka elämä kolkuttelisi. Vaikka minä tiedän olevani laskennallisestikin köyhä, en koe itseäni köyhäksi. Minulta puuttuu kai köyhän identiteetti. Ajatuksetkin ovat vielä juoksevia... ja huumorissa löytyy. Tosiasia on, että toinen saa saman pennin venymään pidemmälle kuin joku toinen. Tämäkin on lahjaa -ja lahjakkuutta.

Tieto siitä, että aina ei ole pakotettu ostaamaan/ valitsemaan sitä kaikkein halvinta, tuo kummaa nostetta ajatteluun. En ole ikinä väheksinyt arkiluksus -ajatusta. Tämä on minun arkista luksustani. Köyhyys pakottaa taloudelliseksi, säästäväiseksi ja harkitsevaksi kuluttajaksi, mutta köyhyyden ei tarvitse täyttää koko ajattelua. Varattomuus luo raamit, ei sisältöä. Nuukuuden katkaisua ovat juuri ne alekoppalöydöt, jotka tuovat sen spesiaalin tuulahduksen päivittäisostoksiin ja -kosmetiikkaan. Minullakin on varaa kalliimpiin tuotteisiin - kauniiseen turhuuteenkin, kunhan ne ovat tarjouksessa. Onneksi ovat! Joistain tavaroista taas en suostu edes maksamaan täyttä hintaa (esim. kurttuvoiteet). Niiden hintakate on niin ylellistä, että poskissa soi.

Nämä meidän arkiluksus -pyrähtelymme ovat ihan tavallisia asioita. Voimme käydä kahvilassa kahvilla (kotikaffen sijaan), mennä elokuviin (vaihteeksi kirjaston laina- DVD:lle), ostaa uusia vaatteita (kirpparilöytöjen rinnalle), leikkauttaa hiukset kampaajallakin (malli on polkahko, vaan ei kolkohko). Näihin ei ole mahdollisuutta joka päivä, viikko tai kuukausikaan (menot täytyy jaksottaa), mutta niihin on epäsäännöllisen säännöllisesti mahdollisuus. Juuri se tilaisuus on sitä arjen luksusta. Se tekee niistä hetkistä epätavallisia. Ja juuri nuo mahdollisuudet ovat sitä inhimillistynyttä nostetta, joka hopeoi peltisen päivän. Minä opiskelen, jotta meillä olisi mahdollisuus -ei pakko- olla taloudellisia, säästäväisiä ja harkitsevia kuluttajia niin halutessamme. Kyllähän me sitä haluammekin.

En tiedä onko se onnea, jos vain voi valita mieleisensä tuotteen ilman loppulaskeskeluja. Vaan voisihan tuota onnenaan kerran kokeilla. Ehkä toisenkin... Koen arkista ylpeyttä siitä, että tämä meidän elämämme on kuitenkin meidän. Ei velkojien, ei pankin eikä kulissien. Me omistamme arkemme!

Marketissa oli myös broilerin reisikoipia tarjouksessa. Eräs pariskunta pohti rasian kanssa pitäisiköhän heidän koiransa keitetyistä koivista. Minä suunnittelin laittavani broilerin koivet uuniin, me ainakin pidämme niistä niin. Suomi o n tuloerojen maa, vaan ikinä aiemmin en ole yhtä syvään kuiluun tuijottanut...

*
Vinkkaus:
Carol Shields'in kirja Kaiken takana Mary Swann on rauhallinen lukumatka Amerikkaan. Kirja on kirjoitettu neljän eri henkilön näkökulmasta, joista yksikään ei ole kuitenkaan Mary Swann'in. Pöytälaatikkorunoilija Swann'in ympärille kyhätään korkealentoista symposiumia, jonka tarkoitusperät ovat perin yksilölliset. Suosittelen sunnuntai-iltapäiviä sulostuttamaan.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Olla ja omistaa

Huomenia!
Kykin koneella näemmä vain aamuisin, vuan voihan sen päivän näinkin aloittaa. Satuin eilen silmäilemään joitakin ns. suosikkiblogeja ja niiden vastablogeja. Asia tuntuu olevan varsin kuuma peruna. Haukkisin ja sain suun täydeltä sitruunaa. Siltä kannalta lähdetään.

Päähäni on istunut tukevasti väite, että nykyään ollaksensa jotakin sinun täytyy omistaa jotakin. Tavara puhuu. En tiedä onko tämä vain suurempien kaupunkien ilmiöitä, vai pysyvämpikin juttu. Toivon ettei, sillä ajatus tekee jotenkin surulliseksi. Näiden merkkivaatteiden ja -asusteiden fanaattinen haaliminen on varmasti myös kevyen kirjallisuuden& elokuvien oheistuotetta ja perin trendikästä, mutta aina myös omakohtainen valinta. Kirjoissa nämä himoshoppaajat ja ultrasinkut lopulta saavat prinssinsä sekä heidän luottokorttinsa. Tämän lajin kirjoissa näin kuuluukin olla, satuillaan loppuun saakka. Joka opuksessa mies edustaa järkeä, varakkuutta ja rahaa. Nainen ei. Miksi näin?

Ollessasi trendikäs, olet auttamatta jo vanhanaikainen. Tavoite on kai olla trendin edellä, ollaksensa todella ajan hermolla ja asioista perillä. Sinun on siis juostava aikaa nopeammin. Eipä ole enää ihme, kun tämä väki on niin ohutta.

Luulen merkkimetsästyksen olevan suurimmaksi osaksi tietyn ikäryhmän juttu. Uskon, että joukkopainekin pakottaa tähän. Kun suurimpiin kaupunkeihin ahtautuu paljon saman ikäpolven väkeä, on pakko yrittää jollakin tavalla erottua massasta. Olla erityinen. Yritystä nousta toisten yläpuolelle. Maalla puheenaiheeksi tullakseen riittää, kun pipon sijaan vetäisee päähänsä peruukin. Johan läks'! Eikä kukaan kuitenkaan halua tulla huomatuksi huononmuuttaan, epämuodikkuuttaan tai arkipäiväisyyttään. Tässä ajatusmaailmassa "klimppi" on jotakin ja se vasta on jotakin, jos toisetkin haluavat samanlaisiksi. Ja aina joku haluaa. Kastikkeessa kokkareet ovat pahasta... Ja yhtä soosiahan elämä on.

Ironista kuitenkin on, että esim. merkkilaukun omistaminen ei tee sinusta erikoista, koska suurin osa omistaa jo sellaisen. Ainakin niissä piireissä, joissa sen omistaminen on jokin juttu. On siis perin tavanomaista havitella muoti-ilmiöitä. Totuus on, etteivät merkkivaatteet tai -asusteet tee ihmisestä sen menestyksekkäämpää tai unohtumatonta. Se on vain mielikuvaa, joka luodaan markkinoinnilla. Eräänlainen joukkohypnoosi. Tämä laukku kainalossa - tämän auton ratissa sinäkin omistat tämänkaltaisen elämäntyylin. Vaikka se olisikin hankittu velkarahalla, osamaksulla... Kuka silloin omistaa, mitä ja kenet? Jos on valmis maksamaan yhtä kassia kolmekin vuotta, omistamisenhalun on oltava valtavaa. Onko tuote vielä hohdokas, kun se on lopultakin omaksi maksettu? Tuntuu kuin tuollainen elämänkatsomus olisi kangastus: lähelle päästyä se siirtyy aina vain kauemmas ja kauemmas. Otetta siitä ei saa.

Minä ymmärrän kyllä, että laadusta halutaan maksaa ja laadukkaat materiaalit maksavat. Hyvin tehty kestää, mutta minä en epäilekään räätälöityjä ideoita tai ammattiosaamista, vaan illuusioita. Sitä kaunista hattaraa, jolla ei saa mahaansa täyteen, mutta joka on kaunista katsella, vaan huonoksi hampaille. En pyri kääntämään kenenkään päätä tai halveksimaan elämäntyyliä, jokainen tavoitelkoon onneaan tavallaan. Tulkoon osassaan onnelliseksi. Niin entinen ministerikin feikkiveska näpeissään. Surkuhupaisuuden kiteymä. Unelmat ovat kantajiensa näköisiä.

Pohdin pitkään haluaisinko ilmaiseksikaan esim. merkkilaukkua. Voisihan sen tietysti lahjoittaa eteenpäin... Totuuden nimissä on sanottava, että erään kotimaisen kierrätysfirman laukun jo omistan ja toisen samanmoisen voisin lahjoituksena vastaanottaa. Mutten ulkomaista nyssäkkää. En oikeasti! Jos saisin laukun perintönä vaikka mummolta, niin sen ottaisin. En siksi, että siinä olisi pari kirjainta, vaan koska se tulisi mummoltani. Ostaa voi kuka tahansa (vippirahaa kelle vain), mutta jokainen ei bagejäkään peri. Tässä se erottava juju.

Väitän, että aidosti raharikkaiden ei tarvitse tehdä ostoistaan ja omistamisistaan numeroa. Ei tarvitse omistaa oleksensa jotakin, vaan omistaa, koska sattuu omistamaan tai olemaan jo jokin. Tuossa vaiheessa ei ole enää syytä pitää julkista ostopäiväkirjaakaan. Se on niin arkipäiväistä ja itsestäänselvistä asioistahan ei kannata puhua. Leimautuu tylsäksi eikä menestys istu tylsyyteen. Rahasta puhuvat vain ne, joilla sitä ei ole. Köyhään kolahtaa...

Minulle olennaista on oleminen. Minun ei tarvitse omistaa jotakin logoa ollakseni jotain tai tullakseni nähdyksi. Hyväksyn itseni tälläisena kuin olen ja olen onnellinen näin. Toiselle onni koostuu omistamisesta, toiselle olemisesta. Voin mainiosti verhoutua markettitakkiin tai kangaskenkiin. Minä olen siellä vaatteen sisällä, minä itsenäni täytän tuotteen, ei tuote minua. Minä teen siitä takista persoonallisen, ei takki minua. Tässä kai on se olemisen ja omistamisen ero!

*
'Carpe diem -Poimi päivä'. Elä tämä päivä, tartu tähän hetkeen. Ole itsesi, pelkkä sinä. Omista tämä päivä itsellesi, älä omistamiselle. Poimi päivä ja laske mitä tarttui koppaan, sillä kaikki laskut eivät käy kukkarolle.

torstai 5. elokuuta 2010

Kaikki kiertää

Se o aamu ny!
Huomenta vuan kaikki killisilmät ja muut intomielet! Olen palannut sekä tehnyt paluun. Tämä on lampaan toinen tuleminen nro 3. Kuten huomaatte, olen ollut sukuloimassa Savossa. Hupia oli, mutta pakko se on todeta, että parin päivän päästä sekä vieraat että silakat alkavat haista. Kotona on nii-iin raikasta olla!

Tilkkutäkki -projektini sai kangasta alleen ja nyt lepattaa lupaavasti. Kyllä siitä vielä soffatäkki tulee... Kuten arvelinkin, aina voi luottaa siihen, että Äidin& Mummon varastojen kätköistä löytyy. Sain vielä nostalgiaa ja lapsuusmuistoja kankaiden päälle. On se kumma kuinka kankaanpaloista ja paloista kangasta kiertyi niin monta värikästä tarinaa. Muistot kukki! Varastoista löytyi lisäksi Tupee lähtee -tuuletinkin. Kaupasta tuollaisia ei saa, ei enää Kekkosen kauden jälkeen. Ilma kietää muuallakin kuin pyörän renkaissa. Autuutta!

Tämä kesä on ollut yhtä hulinaa. Tämä on paljon sanottu, mutta ihmisten elämässä, jossa ei tapahdu arkea arvaamattomampaa, on yhteen kesään ilmaantunut toimintaa, tapahtumaa ja tajunnanvirtaa kilowatti tolkulla. Nyt minulle on se kauan, kauan, siis totisesti iankaiken haaveilevani sänkykin tulossa!! Uskomatonta, mutta kyllä se vaan tulossa on. Punkanranka tekee vain kurkistuskäynnin Siskon nurkissa ennen kuin se nostetaan tutun-tuttavan-tutun työmatkalaisen autoon. Ja näin meillä on sänky! Tein Runko -rahastostani tarpeettoman. Ihan heti en olisi uskonut, että se tapahtuu jo nyt, mutta tapahtuipa kuitenkin. Vanhemmat maksoivat puolet rungosta, mikä on enemmän kuin reilua. Minä uinahtelen puoli sponsoroidun sängynrungon ja lahjoitetun runkosängyn myötä alitajunnan uumeniin. Unet on lahjaa :) Sängystä säästyneet pennoset kierivät Teinin uuteen koululaukkuun. Raha se kiertää köyhänkin taloudessa, tosin pienempää ympyrää kuin varakkaammilla!

'Dum fata sinunt vivite laeti -Eläkää iloisina niin kauan kuin kohtalo suo'. Minäpä iloitsen ja riemuvirttä veisailen, sillä totiseti minulla on syytä juhlaan. Joskaan en ihan noin passiivista elämänroolia suostu niskoilleni ottamaan. Suotavaa tai ei, suotava on.

torstai 29. heinäkuuta 2010

Lämmöllä

Aamua!
Ollaan sitten herätty. Mihin sinä heräsit? Jokainen herää omaan todellisuuteensa, eräät ehkä rinnakkaistodellisuudestaan. Toisille heräämiset ovat täynnä uusia aurinkoisia mahdollisuuksia, toisille ankeuden verhoamaa harmautta, jolta haluaisi sulkea silmänsä. Mutta herätty on. Itse heräsin perin toiveikkaana tähän toivorikkaaseen torstaihin. Tämän päivän jälkeen pitäisi viiletä. Jo on aikakin!

Minä en ole "viileä" tyyppi, minä en osaa edes chillailla. Asenteeni on liian lämmin. Pystyn kyllä käsittelemään kylmiä faktoja, analysoimaan ja antamaan arviointeja ilman tunnekuohuja, saattamaan tilastoidut prosenttiosuudet inhimilliseen muotoon sortumatta turhaan lämmittelyyn, mutta viileä minä en ole. Kylmäksikään en jätä.

Toisaalta en ole "kuumakaan". En edes tähän lampaanturkkiin kääriytyneenä. Minä en kuulu heihin, joita pyydetään lehtien sivuille, autojen konepelleille tai julkisiin päiväunelmiin lämpöä nostamaan. Minussa on siihen liikaa minua. Tavallinen ei ole tarpeeksi viileä eikä toisaalta riittävän kuumakaan.

Mutta mihinkä minusta on, on minuksi. Olen niitä, jotka oikeasti viihtyvät elämässään ja nahkoissaan. Mitään en antaisi pois. Olen oman itseni termostaatti ja sekoiteosa :) Tottakai arjen notkahduksia ja suonsilmiä tulee, mutta myös menee. Olennaista ei ole silmäkkeiden väistely, vaan kyky nousta vetisestä kuopastaan. Itse jatkan menoani itsenäni. Ei ole aina helppoa olla minäkään, olen joskus ylen kyllästynyt itseeni, mutta siltikään en lähtisi elämääni muuksi siivuttamaan. Näillä eväillä mennään ja mikä on mennessä.

Maasta se savolainenkin ponnistaa eli lähden nyt arkeeni. Ilma seisoo, minä istun. 'Vox clamantis in deserto -Huutavan ääni erämaassa'. Kuuluuko? Kuumuus ja kuivuus ovat haalistaneet kaikki maiseman väritkin. Lähimetsä näyttää harmaalta kuin autiomaassa konsanaan. Kamelia odotellessa...

tiistai 27. heinäkuuta 2010

Avointa arkea

'Sol omnibus lucet -Aurinko paistaa kaikille'.
Olen paljon ja kaikkea, mutta meteorologi minä en ole. Eipä yllä tämän lampaan kiinnostus akateemiseen ennustamiseen saakka. Jonkinlainen lampaansilta... Alan kuulostaa jopa omaan korvaani wanhan vinguttajalta, mutta voi taivas tätä hellettä!! Ajattelin, että tällä viikolla, kun pongahdetaan elokuulle, niin minullakin alkaisi elo-kuu. Vuan toisin kävi. Hellettä piisaa, huumori kuivui.

Tämä epätavallinen ilmastopiina pakottaa ihmiset epätavanomaiseen avoimuuteen. He elävät ikkunat ja ovet selällään kaupungissakin. Läpiveto-arki hillitsee ainakin lampaan kielenkantoja. Joutuu miettimään mitä, missä, mihin aikaan ja kenelle olotiloistaan purnaa. Eikä vain se, mitä itse ilmoille pursuaa, vaan mitä sallii itsensä kuulla tai nähdä toisten elämästä. Mahdollisimman vähän -kiitos!

Hakusessa näköalattomuutta ;) Nythän ihmiset elelevät todellisuuttaan julkisesti. Läpinäkyvää, sillä näillä säillä näkymättömyys on haaste. Silmät voi aina sulkea (pyöräillessä täytyy tuntea maasto erityisen hyvin), mutta korviinsa ei voi ihan kaikkea survoa. Juusto sulaa, sukat on liian suuret, korvatulpat ostamatta... ja niin pois päin. Toisille on yksi ja sama kuuleeko tai näkeekö kukaan/ kaikki heidän elämäänsä. Eihän se tietysti ole kurjuutta tai kunniaa kummoisempaa, mutta itselle näyttämöllä elo ei vaan sovi. Näkyvyys- ja kuuluvuusrajat tiedostettu. Silti, jos et halua kämppääsi paistua, on vain elettävä tätä apposen avointa arkea.

Hikinen iltapäivä on hikinen homma. Vaikka helle piinaakin, ei silti pidä luopua ihan kaikesta, ei itsesensuuristakaan. Paita on sallittu myös helteillä, sillä kaikki vartalot tai niiden ulottuvuudet eivät ole karkkia kaikille silmille. Ehtaa silmänsaastetta se on! Pakko todeta. Jokaisella on oikeus olla nahkoissaan sellainen kun on, mutta kaikkien ei ole pakko nähdä kaikkea sitä paljastettua nahkaa. Niin että sorry vaan luittenne päälle kuivuneet korput tai eilispäivän eväät. Kaupan tuoretiskilläkin sen kaiken paljaan lihan haluaa olevan siellä myyntitiskin lasin takana, ei omien silmien edessä. Jos helteet vielä jatkuvat, minustakin kuoriutuu kasvissyöjä!

*

Vinkkaus:
Jos varjoon haluatte, niin menkää elokuviin. Uusi leffa Knight and Day on lipun arvoinen, jo ihan sen vuoksi, että elävään kuvaan oli saatu puristettua yhden ilmeen Tom Cruise'sta hieman huumoria. Se on näkemisen arvoista se!

lauantai 24. heinäkuuta 2010

Tilkusta asiaa

Lauantaita!
On ilmoja pidellyt. Helle on ainakin hetkellisesti hellittänyt, joten ajatuskin luistaa. Korvien välissä iski kipinää. Päätin heittää itselleni luovan haasteen ja ommella tilkkupeiton. Ompelukone meillä Siskon lahjoituksena on, mutta ne ompelutaidot ovat jääneet matkalle, siinä siis haasteeni. 'Non omnia possumus omnes -Emme me kaikki osaa kaikkea'. Emme tosissammekaan.

Iskevä kipinä väläytti idean, että tekisin peiton kukkakankaista. Luovuus kukkimaan! Kotoamme niitä ei löydy, emme harrasta, joten suuntasin tarkan markan kanssa kirppiksille. Uskoin, että joka hyllynkulma ja laarinpohja kukkisi kankaista, mutta toisin kävi. Kankaita on, kukikkaitakin löytyi, vaan mieleiset jäi löytämättä. Haluan nostalgisen, romanttisen ja hempeän kangaskimpun. En vintagea enkä retroa. Jupahtavat 80- luvun väritulppaanit ja 90- luvun vesivärimäiset kakkarat saivat olla. Mitä siis jää jäljelle? Noh, ne meidät metsästämät kukkakuviot. Yhdestä tyynyliinasta ja lasten liivimekosta ei mielikuvituksellakaan venytetä peittoa, mutta alku se tuokin. Luulin ompelun osoittautuvan kynnykseksi, mutta kankaista-kankaattomuudesta näyttääkin tulevan se iäisyysaskelma. En heitä ideaa kaivoon, vaan käyn penkomassa Äidin ja Mummon varastoja. Mitä sieltä ei löydy, saakin jäädä löytymättä. Minulla on epäilyksenä, että Isäni autotallin katossa suksien ohella säilytetään myös Jimmy Hoffaa. FBI, CIA, KGB ja CSI -ottakaa yhteys, jos kaipaatte ay-pomoanne tai suksia. Savosta ne löytyvät!

Minulla siis on pari metsästysoperaatiota käynnissä... Katsotaan nyt kumpi tikkaa maaliin ensin.

*

Vinkkaus:
Yhtä värikylläinen, kun tilkkupeittoideani on, on myös Vikas Swapup'in kirja Syyllisten seurue. Se on salapoliisitarina nyky-Intiasta. Kirjan juoni ja rakenne eroavat mielenkiintoisesti ns. tavallisesta dekkarista. Monipuoliset ja -särmäiset henkilöhahmot maustavat kirjaa, jossa kaikki kiertyy ja lopussa on täyden ympyrän kiertänyt yllätys.

keskiviikko 21. heinäkuuta 2010

Missä ihmisyys?!

Aamua!
Olen suivaantunut, kettuuntunut, ärtynyt ja pöyristynyt. Aamu-tv:n alkamista odotellessani erehdyin vilkaisemaan kilpailevan kanavan chattia. Elämän kämmen sentään! Tämän aamun parjauskisan ykkösaiheena on yksinhuoltajat. Liippaa likeltä...

Noita viestejä tuijotellessani ihmettelen sitä vihan, katkeruuden, kateuden, tietämättömyyden ja näköalattomuuden määrää, joka kirjoittajia piinasi. Jokainen kuitenkin tuntui olevan nurkkansa kuningas, täydellisyys tai ainakin tulevaisuuden toivo. Jokaisen mielenilmauksen takana tuntui väijyvän ajatus, että oma totuus on ainoa totuus. Pahh! Yleislinjana oli, että yh-äideiltä (juuri näin, sukupuoliasenteet jyräsivät) tuet pois, elättäkööt kakaransa itse. Ennen oli kaikki paremmin. Hohhoijaa. Kirjoituksissa oli myös ajatuksia, että yh-äidit eivät osaa hoitaa ehkäisyään, joten "tulee näitä tulevaisuuden luusereita lisää". Paksua ja rasistista! Huolestuttavaa oli, että tuossakin ehkäisyasiassa oli pinnan alla ytimenä kytevä ylä- ja alarotu ajatus. Toiset sanelevat ketkä saavat lisääntyä ja keiltä se kielletään tai keiden oikein toivotaan lisääntyvän.

Ihmiset, jotka noin jyrkästi tuntuivat mieltäneen yksinhuoltajuuden elämän luuseriudeksi haluavat varmasti vältellä yh-vanhempia viimeiseen saakka. Ettei "tauti" tartu. Nurkkakunkuille ei oikeastaan jää jäljelle muuta mahdollisuutta kuin lisääntyä aviollisesti samankaltaisten kanssa. Ja yhtä täydellisiä ihmisiähän ei löydy kuin omasta pienestä piiristä. Sukulaisten kanssa suoritetut geenivaihdoksethan tunnetusti tuottavat uusia einsteineja. Ei kun toimeen! Omassa todellisuudessani kannatan geenivaihtoa ulkomaalaisten kanssa, vaikka omakohtaista kokemusta ei olekaan, sillä suomalainen geenistö on harvinaisen yhteneväistä (homogeenistä -iiiks!) eli vaihtoa jo terveydellisestikin tarvitaan. Mikä sen mukavampaa kulttuurien välistä yhteistyötäkään on ;)

Tuumin vain, mikähän noidenkin vihaisten ihmisten elämässä hiertää, kun oma paha olo täytyy siirtää tietyn ryhmän kannettavaksi. Potkitaan jo valmiiksi potkittuja, helppo kohde. Sisimmässä olevalle möykylle halutaan näkyvä ja yksiselitteinen syy. Vikahan ei ikinä ole itsessä. Toista ihmistä (ihmisryhmää) tarvitsee polkea, jotta itse tuntisi olevansa jotain parempaa. Vain ihminen, joka on saanut osakseen rakkaudettomuutta, alisteista ylenkatseisuutta ja toisten pilkkaa voimatta itse vaikuttaa osaansa, haluaa siirtää sitä eteen päin. Surullista.

Jokainen chattäilijä huusi omien palkkarahojensa perään ts. he itse tarvitsisivat jokaisen penninkin, joka menee verottajalle. Miksi näin? Nämä ihmisethän tuntuivat osaavan hoitaa raha-asiansa oikein eli heillähän pitäisi olla aina jotain sukan varressa, muutakin kuin potaskaa, tyhjää ja heinänkorsia. Heidän verorahansa tulisi laittaa sinne ja sinne ja ei ainakaan sinne, eikä ainakaan yh-äideille. Uskon, että nuokin chattikirjoittelijat nauttivat julkisen terveydenhuollon palveluista, asfaltoiduista teistä, soittavat apuun poliisin/ palokunnan/ ambulanssin, heidän lapsensa käyvät kunnallista koulua, aterioivat kouluissaan ja uivat yleisillä rannoilla. He katsoivat oikeina työn sankareina olevansa oikeutettuja näihin etuuksiin. Kaikki nämä ja paljonpaljonpaljon muuta rahoitetaan meidän verovaroin. Ei yhden ihmisen, eikä yhden ammattiryhmittymän tai yhden työläisen, vaan meidän kaikkien verotuloilla. Mitä jos nämä kaikki viedään pois ja yksityistetään? Kenellä sen jälkeen on varaa tai muita resursseja kouluttaa lapsensa tai olla sairaslomalla? Kuka nämä on ansainnut? Katukerjäläisyys ja lukutaidottomuus suomalaistuisivat räjähdydmäisesti. Totta on.

Maailman totuus on, ettei kukaan lapsi/ nuori suunnittele elämänuraa köyhänä, työttömänä, mielenterveysongelmaisena, varhaiseläkeläisenä, velkaongelmaisena, työpaikkakiusatuna, pitkäaikaissairaana tai -työttömänä, päihderiippuvaisena tai vankina. Kukaan ei toivo omalle lapselleenkaan mitään noista kohtaloista, mutta siltikin jokainen tuntee jonkun tuostakin ryhmästä. Joku on jokin määre tuolta listalta. Usein se ei jää yhteen, vaan osaksi tulee olla moniongelmainen näkymätön. Tai yksinhuoltaja. Kuitenkin jokaisen määritelmän takana on ihminen ja jokaisen ihmisen takana on tarina. Ihmisyys esiin! Olipa ihminen mitä tahansa, on hänellä oikeus olla olemassa. Kenenkään ei tarvitse pyytää anteeksi olemassaoloaan. On lupa epäonnistua. Ja yritää uudelleen tai vaikka uudelleen ja uudelleen ja... Sivistynyt hyvinvointivaltio haluaa pitää huolta kaikista. Toiset apu tavoittaa paremmin kuin toiset.

Jokainen lapsi ansaitsee molemmat vanhemmat, mutta aina se ei ole mahdollista. Syitä on yhtä monta kuin tarinaakin. Olennaista ei ole se, että lapsi tulee ydinperheestä, vaan se että lapsi tulee turvallisesta perheestä. Lapsi tarvitsee kasvaakseen tasapainoisesti turvallisen, vakaan, vastuullisen, rakastavan, tukevan ja aidosti ymmärtävän elinpiirin. Moni nykyperhe ei tätä ole, vaikka kotona asustelisi äiti ja isä. Eikä vakaa elinympäristö takaa ongelmattomuutta, mutta se ennaltaehkäisee niitä ja helpottaa vaikeuksista selviämistä. Minä en siis voi ymmärtää miksi yh-vanhemmat eivät voisi taata lapselleen laadullisesti hyvää kasvualustaa siinä missä ydinperhekin. Älykkyys, lahjakkuus tai menestys ei ole kiinni perhetaustasta. Väitän, että yh-äitien niin sanotusti rohmuavat lapsilisät ovat hyvinkin tervetulluttu jatketta työssäkäyvienkin lapsiperheiden arkeen. Samasta kuormasta tässä syödään...

Lapsi on aina ympäristönsä tuote ja sen heijaste. Vanhemmat siirtävät lapsilleen henkiset ja aineelliset perintönsä. Siinä missä isän auto siirtyy pojalle, siirtyy myös asenteet, arvot, elämäntyyli, ennakkoluulot, vanhempien toiveet ja omat mahdollisesti toteuttamatta jääneet unelmat, elämättä jäänyt elämä ja roolimallit. Mitä siis voi tulla akateemisten vanhempien todistetusti huippuälykkäästä, kauniista ja monilahjakkaasta Teinistä? Ei mitään vain, koska hänen äitinsä on ylipainoinen yksinhuoltaja? Elämän luusereita siis presidentti ja ministerikin tyttärineen...

On niitä ennakkoasenteita minullakin. Jeesus totesi köyhien olevan aina keskuudessamme -täällä ollaan-, mutta minä totean myös tyhmien aina olevan keskuudessamme. Ja se ei riipu koulutuksesta, menestyksestä tai perhetaustasta eikä painosta tai elämäntilanteesta. Jottei ihan omiin asennesaappaisiinsa näivettyisi, kannattaa kalosseja välillä vaihtaa. Se yleensä näkyy!


*
'De te fabula narratur -Tarina kertoo sinusta'. Seuraavan kerran, kun haluat tarttua pilkkakirveeseen, niin mieti. Pilkan, tarinan päähenkilö voit olla sinä. Kohtalonsa jokaisella.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Runko -rahasto

Tiistaita!
Aamun kirkas huomen kaikille! 'Nil novi sub sole -Ei mitään uutta auringon alla'. Olen syntynyt tiistaipäivänä, muuta en tänään. En edes uudesti -en näemmä tänään.

Muistan erään kesäpäivän vuosia sitten, kun istuimme sukulaisjoukolla pihakeinussa. Mummoni, joka tavallisesti on hyvin pidättyväinen, fiini ja hillitty tokaisi, että kaikki hän lapsensa "ovat syntyneet karvakauluksen kautta". Johan pomppas! Liian paljon, liian intiimiä tietoa, liian yllättävältä taholta -iiiiiik! Vieläkin kirvelee korvissa! On olemassa joitakin asioita, joista isovanhempien toivoisi puhuvan kiertoilmauksin. Tai suosivan harkinnanvaraista vaikemista. Joskus todellisuus on liiankin paljasta. Kuulorauma tästä jäi. Lohdullista on, että Sisareni ja minä olemme syntyneet steriilisti sektiolla. Mummoni lausahduksen jälkeen tämä tieto on ihmeen tervetullut raumatisoituneelle.

Jos nyt olette jo hereillä, niin asiani koskee sänkyä. Minun oma punkkani on saatu Teinin kummivanhemmilta. Heidän ostettuaan uuden sängyn vanha siirtyi minulle. Olen liidellyt kiitollisena lahjoituspunkassani unten maille jo kymmenisen vuotta. Aika olisi uusia runkosänky, mutta köyhäliinillä ei ole siihen varaa. Kaikki aikanaan...

Hyvä sänky on pohja hyville unille. Silti minä haaveilen sängynrungosta. Saanko esitellä itseni: Savolainen sheep, rahastosäästäjä. Säästäminen näistä tuloista on jo arkipäivän ihmeitä, mutta kyllä sitä ihmeidentekijäksikin taipuu. Olen monen vuoden ajan säästänyt ns. Runko -rahastoon metallista sängynrunkoa varten. Minulla on mieleinenkin katsottuna sen-ruotsalaisen-firman mallistosta. Siellä runko on halvin, mutta kaunis! Mallistot ovat menneet ja vaihtuneet rahojen puuttuessa. Arki on iskenyt väliin ja säästetyt rahat on tarvittu johonkin akuutimpaan. Viimeksi uuteen pyörän takavanteeseen. Elämä pyörii, nyt vannekin.

Toisinaan tämä rungon perässä hölkkääminen tuntuu perin turhauttavalta. Varsinkin kun tavoite on aivan näpeissä. Niin lähellä... Sitten se vetäistään puolen valovuoden päähän ja säästöjuoksua on jatkettava. Plääääh! Jatkettu vaan on. Nyt olen alustavia laskelmia tehtyäni todennut, että minulla saattaisi kuin saattaisikin olla varaa ostaa se runko syksyn aikana! Haaveeni o n tavoitettavissani. Uskon sen todeksi vasta, kun raahaan putkimetallia kaupasta ulos kuitti kassissa. "Se, joka uskoo näkee." Saas nähdä.

*

Vinkkaus:
Niihin hetkiin, kun mieliala ei ole niin tavoiteltava, voin vinkata elokuvaa Pikku Odessa. Pääosissa mm. Tim Roth ja Edward Furlong. Veljestarina Amerikasta, jossa näyttelijät ovat totisen tarinan näköisiä ja musiikki jatkaa tummaa kerrontaa. Ei mielialan nostattajaksi, mutta katsottavaksi ehdottomasti.

lauantai 17. heinäkuuta 2010

Savuttaa

Iltoo!
Opiskelujeni vuoksi asumme opiskelija-asunnossa. Uskokaa tai älkää, mutta tämä on paras asunto mikä meillä on ollut! Kyllä vain. Ensimmäinen kotimme oli homeisessa rivitalossa, jossa keittiön liukuovea siirtämällä sai ilmaisen iltapalan, jos vain piti koiran kuivamuonasta. Puoli vuotta ovea liu'uteltuani armopalat loppuivat. Asunto nro 2:n mukana tuli hyvin utelias ja hyvinhyvin niuhottava vuokranantajapariskunta. Vessa haisi kilpaa vuokraajien ahneuden kanssa. Kämpästä oli kiire pois! Kolmas kotimme oli ihan ok, joskin kesäisin sisälle oli paistua. Kynttilät sulivat jalkoihinsa ja pyöräväraston ovea ei huoltomieskään saanut kiinni, mutta uutta lukkoa ei silti suostuttu asentamaan. Me vain lammasmaisesti survoimme kangasta oven väliin lukon tukkeeksi. Kekseliäs löytää keinot, mutta enää en tuohon suostuisi!

Hain ja sain opiskelupaikan ja niin me kotiuduimme tänne. Kaupunki vaihtui ennen kuin kunnollinen kotikolo löytyi. Mukavaa on ollut ja onnellisina ollaan kellitty omissa makuukammioissamme. Meillä ei ole punaista tupaa eikä perunamaata, vaan vaaleanpunainen tupakeittiö ja takapiha(maa). Oi autuutta!

Mikäpä närästää tässä onnelassa? -Käryävä naapuri eikä häntä voi uloskaan savustaa. Yläkertalaisemme on harras tai vieläkin hartaampi ketjupolttaja. Säässä kuin säässä hän käy täysin keuhkopalkein uutta sätkää kohden! Eipä siinä mitään, jos hän vaivautuisi ulko-ovea kauemmas, mutta ei. Siihen se on jäätävä oven poskeen polttelemaan. Kaikki savu on Teinin huoneessa. Passiivinen tupakointi saa uudet ulottuvuudet: On kuin nukkuisi tuhkakupissa tai epäinhimillisessä savustuspussissa! Vihjattu on, sanottu on, on ilmoitettu talohuoltoon, on tilkitty ikunanrakoja... Ei vaikutusta, käryää.

Tässä parina päivänä on saatu moninkertainen annos savustusta, kun yläkertalaisella on ollut kärykavereita kylässä. Täällä tuntee olevansa rocktähti -aina astuu ulos savuverhon läpi. Vippii! Hiilihappojää on täysin tarpeetonta. Köyhän miehen savukone on ketjupolttaja poikineen. Huomautin taas kohteliaasti, että voisiko naapuri siirtyä polttamaan noin viiden metrin matkan talomme päätyyn, siellä kun ei ole ikkunoita. Pari päivää tämä toimi, sitten loppui kunto tai into tai kohteliaisuus tai muisti. Huomautin jälleen mitä kohteliaimmin savutuksesta. Vastauksena oli hyvin matalia ja ainakin tälle savolaiselle tunnistamattomia kurkkuääniä. Silloin oivalsin: Evoluution puuttuva lenkki asuu yläkerrassamme!

*
'Tunc tua res agitur, paries cum proximus ardet -Silloin asia koskee myös sinua, kun naapurisi seinä palaa'. Epäitsekkyys on tavoiteltavaa, mutta ei oman seinän palamista katsellessa. Joskus vaan terveellinen itsekkyys ajaa toisten savun verhoamien nautinto-oikeuksien edelle. Näin on!

torstai 15. heinäkuuta 2010

"Hyvä palvelu"

Päevee!
Meillä ei ole autoa, ei ajokorttia eikä ajotaitoa. Me pyöräilemme. Ajattelimme Teinin kanssa lähteä kauppaan aamuhämärissä, jotta lämpöhalvaus ei yllättäisi. Niin teimme ja hiki tuli silti. Perspuolenikin hikoili niin, että satulassa livetti. Siinä fillaroidessani ajattelin, että olisi se vaan ylevää, jos tästä pyörän päältä kierähtäisin ja asfalttiin mätkähtäisin. Sairaalassa sitten sukulaisille selittäisin kuinka m i n u t helle yllätti. Ajatus ei naurattanut, mutta uuden kansanviisauden se synnytti: Parempi pakkasen purema kuin helteen hiertämä! Olisi jo edes syksy...

Alkulätinöistä otsikkoon. Teini konfirmoitiin tänä kesänä. Olimme joku tovi sitten kello-ostoksilla, sillä Juhlittava halusi minulta lahjaksi rannekellon. Eräässä kultasepänliikkeessä sitten kohtasimme "Hyvän Palvelun". Astuessamme liikkeeseen myyjäSammakko kysyi mitä etsimme. Mielessäni tuumin, että eilispäivää. Seuraavaksi Sammakkomies tiedusteli mikä mahtaa olla meidän budjetti! Yllätyin kysymyksestä niin, että tokaisin kuin tokaisinkin hintahaarukkamme. Hän katseli meitä sekä meidän vitriien katseluamme ja totesi sanojaan venytellen, että kyseisessä vitriinissä on kyllä kauniita kelloja, mutta ne ylittävät reilusti budjettimme! Mykistyin.

En ole koskaan aiemmin kokenut vastaavanlaista vähättelyä ja ylenkatseisuutta. Menin ihan hämilleni, tulin surulliseksi ja nolatuksi. Ajattelin, että ehkäpä se tilin saldo ei aina näy päälle päin. Olemme tavallisia, asiallisia, siistejä ja rahalla maksavia ihmisiä. Olemme me ja meillä on oikeus olla me! Sammakko oli jo muodostanut oman näkemyksensä... Ehkä olimme liian tavanomaisia hänen puljunsa asiakkaiksi vaikkei meillä kansallistuulipukuja ollutkaan. Vaikka mitäpä väliä silläkään olisi ollut! Tai vaikka meillä olisi ollut päässä neonpunaiset hirvensarvet, jauhelihakastiketta ja laituri.

Olin tehnyt laskelmia, säästänyt, ekstranuukaillut, budjetoinut ja venyttänyt penniä, jotta Teini saisi mieleisensä kellon. Ei mitään "ihan kiva tyydyn tähän" -kelloa, vaan aidosti haluamansa. Ja minä halusin tehdä hänen toiveestaan totta. Kansantaloudellisesti summa ei ollut merkittävä, mutta minun köyhäliinin olemattomilla tuloilla se oli. Yhdellä lauseella joku tuntematon sai lahjani, ajatukseni ja toiveeni vaikuttamaan mitättömältä, ei vaivan arvoiselta. Eikä ainoastaan tulevaa lahjaa, vaan meidätkin. Eihän se totta ole, mutta vaikutelma vaan jäi. Ihmettelen vieläkin kuinka tuottoisa Sammakon liike on, koska hänellä on varaa tuollaiseen asenteeseen. Vain tehdyt kaupathan kasvattavat voittoa. Siitä kaupasta ei kelloa ostettu. Upea aikarauta kyllä löytyi ja meitä palveltiin siinä liikkeessä asiallisen ammattillisesti. Jäi hyvä mieli ja Teinille arvokas lahja.

Tänään sitten fillaroin Sammakon liikkeen ohi. Pisti vieläkin vihaksi! Muistelin ukon ylimielisyyttä ja toisten polkemista. Suunnitelin lirauttavani liikkeen postilaatikosta nestemäisen vastalauseen. Hyvää olisi tehnyt! Valvontakamerathan siellä olisi ollut ja intiimistä mielipiteenilmauksesta olisi tullut turhan julkinen. Harmi! Mutta saatte uskoa, että mielessäni olin ihmissprikkeli!!

*

Vinkkaus:
Aihettani jostain päin sivuavasti voin suositella Amélie Nothomb'in kirjaa Nöyrin palvelijanne. Se on sarkastisen itseironinen kuvaus belgialaisen naisen törmäyksestä japanilaiseen tapa- ja työkulttuuriin. Sitruunainen lukupala -ei mene aika hukkaan.

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Nestemäiset aivot

Aamua!
Inhoan kesää! En muista kuinka kauan olen inhonnut kesiä, mutta kauan siitä on. Ja tätä helvetillistä hellettä erityisesti. Lomaa vastaan minulla ei ole mitään, mutta lämpömittarin noustessa kesälukemiin nousee samaan tahtiin myös kärttyisyyteni aste. Totuus on, mittari ollessa nollassa, on työtehoni huipussaan. Kesäisin tuntuu kuin aivot sulaisivat. Valuisivat korvasta ja katoaisivat jonnekin. Päässä ei ole yhtäkään liikkuvaa solua, ajatusta tai eloa. Ei aina tarvitse olla tehokas, mutta ameebakaan en halua olla. Vaikka kyllä ameeba voittaa ajatustyössä tämän kesälampaan. Kaikkea ei voi vaan ottaa kiitollisena vastaan. En minä ainakaan. Tulisi jo se talvi!

Niin, ei kai tarvitse edes mainostaa, mutta olen aina, siis todella aina, punainen. Etenkin kesäisin. Punastelen kylmässä, kuumassa, innostuessa, suuttuessa, itkiessä, nauraessa, nolostuessa, ärtyneenä, miettiessäni ja ihastuksesta. Mitäpä jää jäljelle? Jep, kalmankalpeus. Siis niinä vähäisinä hetkinä, joilloin en punoita. Elämä on. Puna-valkoisuus on poliittista aatehistoriaa, mutta myös liputettavaa: Olenkin aina halunnut matkustaa Puolaan, Japaniin, Sveitsiin... Heikäläisten kansallispäivänä maastoutuisin tehokkaasti.
Kuten huomaatte, jos narina olisi kilpailulaji, minä olisin Maailmanmestari! Eikä päässä liiku lehtikään, on kuin koko koppa kuollut jo ois...

*

Sitten alkurunoillessani vihjaamaani wink-wink-vinkkaukseen. Hellepäivinä suosittelen lukemaan jotain viileämpää. En suosittele kuitenkaan mitään turhan coolia ;)
Olen pitänyt islantilaisen Arnaldur Indridason'in dekkareista. Niitä on ilmestynyt laskujeni mukaan kuusi (Räme, Haudanhiljaista...) ja seitsemäs (Sameissa vesissä) on tuloillaan kirjastoihin ja kauppoihin. Kuten nykyään, niin Indridasoninkin kirjoissa, on nivoutettu paljon yhteiskuntakritiikkiä tapahtumarikkaaseen juoneen. Miehen kirjat ovat voittaneet useita palkintoja ja varsinkin sarjan alkupään kirjat ovatkin uutuudenraikkaita. En ole varma onko loppupään kirjat palkittu vain edellisten mainingeissa vai siksi että paremmat kilpailijaehdokkaat puuttuvat. Odotan kuitenkin innolla uusinta opusta.
Ihan vinkkinä: kirjat kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä, koska päähenkilöpoliisin oma tarina elää ja etenee kirja kirjalta. Ukkeli kun on itseltäänkin omassa elämässään ihan hukassa, samoin kuin lähipiirikin (jottei sivujuonet vain turhan kevyeksi kohoaisi...). Ei sovi kevyeksi kesähömpäksi, mutta pääseepähän edullisesti hieman viilempään paikkaan. Lukuiloa!

'Multum, non multa -paljon, mutta ei kaikenlaista'. Tämä on totta kirjojen kanssa, mutta todellisuutta varsinkin karkkikaupassa.

tiistai 13. heinäkuuta 2010

Blogin laittaja

"Nytpä tahdon olla mä,
oman blogin pitäjä.
Sivut kun saan valmihiksi
tekstit teen luettaviksi.
Tekstin loppuun vinkkisen,
oman ajankäyttöni mieleisen."

*

Tästä se alkaa!
Päätin jakaa blogissani tavallisen nimettömän arkeni vuoden ajan ts. liityn bloginpitäjienlaumaan. Tavoitteenani on osoittaa, että tavallisuus on ihan ok, jopa tavoiteltavaa. Ja minä olen epätavallisen tavallinen.

'Velle suum cuique est, nec voto vivitur uno -Jokaisella on oma halu eikä eletä samaa toivoen'. Niinhän se on, että jokaisella on omat päämääränsä ja toiveensa elämänkulustaan eivätkä kaikki toivo elämältään sitä samaa. Ihme kyllä, mutta hyvin harva haluaa olla tavallinen. Vaikka kaikkihan me sitä olemme, toisia tavanomaisuus vain pukee paremmin kuin toisia. Arki on tylsää -niin minäkin. Toisin kuin eräässä kappaleessa sanoitetaan (joka ei vain nouse muistin syövereistä), että katsellaan "tylsyyttä silmät kii", noh, minä en aio sitä niin tehdä. Että näin.
Loppuun klassisesti: Bääääätän raporttini tähän. Ensi kertaan!