Viikon alkua!
Vaikka eletään lähestyvän joulun auvoisessa odotuksessa, päätän olla maanantaisen mälsä. Puhun asiaa, en suklaan suupieleen tuomaa sokerihuurretta. Purnaan puhtaasta ärtymyksestä. 'In crastinum differo res severas -Vakavat asiat siirretään huomiseen'. Ei tänään, eikä täällä.
Tapahtui toisessa kaupungissa toiseen aikaan. Muinoin, lamaavalla 1990-luvulla, kotiseurakunnassani kerättiin joulupaketteja ystävyysseurakunnan vähävaraisille vanhuksille. Keräyskohde sijaitsi rajan takaisessa Karjalassa. Nimettömiin paketteihin laitettiin mm. kahvia, puuroriisiä ja kynttilä. Tässä ajassa, 2010-luvun Suomessa, luin seurakuntalehdestä, että nyt samankaltaisia joulupaketteja kerätään vähävaraisille suomalaisille. Paketteihin toivotaan laitettavaksi mm. kahvia, puuroriisiä, shampoota ja saippuaa.
Tässä ollaan. Maassamme on ihmisiä, joille jopa perushygieniatuotteet ovat lahjaa! Vetipä hiljaiseksi lukijan. Vapaaehtoiset antavat arjen konkretiaa: puhdasta lähimmäisyyttä. Me elämme niin kutsutussa hyvinvointivaltiossa. Maassa, jossa yksi osa väestöstä elää yhdenvertaisuuttaan vain toisten vapaaehtoisen ylimääräisyyden kautta. Niin mykistävää, että on pakko huutaa ääneen! Kuka siis saa ja kenelle on lupa antaa?
Näin on käynyt. Liian kauan, turhan usein ja helposti vakavia asoita on siirretty huomiselle. Enää ei käy, ettei missään näy! Eilisen huominen on tänään - nyt ja tässä. Hyvää tahtovat vapaaehtoiset kokoavat sen peruspaketin, jonka olemassaolon tulisi olla perustavaa perusarkea jokaiselle. Ilman lahjoituksia tai ilman juhlakautta.
En halua haistattaa poliittisten säästöpakettien säestäjille p*skaa. Haistelkoon he itse itseään, kunhan ensin elävät lahjoitettujen saippuoiden suoman peruspuhtauden varassa. Nuuhkimatta näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti