Synkistellen

Lumista päevee!
Kevyttä pakkaslunta leijuu taivas sakeana -ihanaa! Blogini pölyttymisestä itseeni suivaantuneena päätin kirjoittaa tännäänkin.

Palaan juurilleni, siis blogini juurille. Olen niin köyhä, että korvissa soi. Arjen riemurallia kuullostellessa voin itsetyytyväisenä todeta, että emme kuitenkaan ole rutiköyhiä, köyhiä kuin kirkon rotat, ruokajonoköyhiä, kyykkyköyhiä, nälkämaaköyhiä tai päiviräsäsköyhiä. Ja köyhiä ollaan silti.

En tiedä näkyykö meistä ulospäin, että olemme köyhäliinejä. En tiedä onko tarpeenkaan näkyä -tai olla näkymättä. Katukuvaa kun jää joskus katselemaan huomaa sen, kuinka elämisen mahdollisuudet näkyvät naamasta, mutta myös olemuksesta. Toiset näyttävät halvoilta turkiksissaan, toiset taas timanttisilta tusinatakeissaan. Se jokin... Toisten ajattelu on köyhääkin kuluttavaa, toiset saavat puristettua betonistakin banjomusiikkia.

Arjessa tämä köyhäilymme näkyy siinä, että vaikka kukkaron pohjalla olisi pari liikalanttia, on kyettävä kuitenkin näkemään ja laskemaan rahojen riittävyys seuraavaan tukipäivään saakka. Hetkessä eläminen vähin varoin on haaste, sillä elämisenhetket ovat sidoksissa kuukauden pituuteen. Todellinen taloudellinen vapaus jää toteutumatta. Opiskelijana voi olla luottavainen, tilanne ei kestä loputtomiin. Tilin pohjalta kuultaa mahdollisuuksien valo.

En siis ihmettele viime viikoista uutisointia, että pitkäaikaistyöttömät ovat niin huonossa fyysisessäkin kunnossa etteivät edes kykene töihin. Aika tylyä. Tai se fakta, että Suomessakin on jo periytyvää köyhyyttä. Kuka perii köyhyyden? On vain niin surullista, että omat mahdollisuudet, elämänvalinnat, sosiaaliset suhteet tai edes yhteiskunnan tukitoimet eivät riitä joidenkin kohdalla. Mikä meni metsään, vai menikö sinnekään? Saiko elämänsä alussakaan riittäviä eväitä, joilla matkaansa jatkaisi? Mihin nämä ihmiset laittavat toivonsa? Kaikilla on oikeus unelmiin, mutta onko kaikkilla varaa unelmoida? Asiaa voi pohtia kotisoffallaan turvallisesti, mutta kun köyhyys astelee oven taakse, on huumori niukkaa. Tai jos suomalainen köyhyys saa kasvot sukulaisessa. Synkistellen mennään...

Meitä ei köyhyys leimaa, lamauta tai latista. Kyky haaveilla, uskoa parempaan, lennellä mielikuvituksissaan tai tehdä asioilleen jotakin, ovat rikkaamman arjen reseptejä. Eikä ne maksa mittään! Kannattaa kokeilla. Minäkin olen miljonääri unelmoijana.

*
Vinkkaus:
Pidän Anna Gavalda'n kirjoista. Nyt ahmaisin hänen novelliopuksensa Kunpa joku odottaisi minua jossakin. Kirja oli kuin näkkileipä: rouskuvan rapsakka, ei liian iloinen, siirapista tietoakaan. Gavalda'n novellit olivat kiteytyneitä, suolaisia ja oivaltavia. Paljonpuhuvaa teksitä vähissä sivuissa. Ei pehmeän leivän ystäville.