Takkuillen

Tiistaita!
Käväisimme viikonvaihteessa sukuloimassa Savossa. Lystiä oli, lystiä oli myös kammeta itsensä kotio. Kotisoffallahan ihminen on rennoimmillaan.

Viime viikko tuntui kuin tervassa olisi uinut. Olisin voinut verrata viikkoa myös erääseen toiseen ruskeaan töhnään, mutta olkoon nyt kohteliaisuussyistä näin. Ensin tietokone oli kolme päivää taju kankaalla (ei ollut minun vika!), kun lähiverkkoyhteys oli puutteellinen. Vikailmoitusta tehdessäni joku bittipää kysyi onko johto seinässä. Hahhahhaaa, ei naurataaa. Jepulis jee -kyllä tekniikka on mukavee.

Minulta lohkesi pala hampaastakin. Ei kuitenkaan mäkkäriä pureskellessa, vaan ihan vain näkkäriä. Hammaslääkäriaika irtosi hieman hitaammin kuin osa hampaanistani, kuuden viikon päähän. Ottaa päähän. Mielessäni lähetin terveisiä toisestakin päästä. Minkäs teet. Onneksi hammas on oireeton. Hämmästelyn sijaan hammastelen. Eihän lampaan piinaviikko vielä tiensä päähän tullut.

Huomasin, että fillarini takakumi fuskaa. Lituska oli ja lituskana pysyi tekohengityksestä huolimatta. Tuttu korjaamonpitäjä varmaan ihmettelikin mielessänsä olenkohan vaihtanut firmaa, kun puoli vuotta oli jo vierähtänyt viime visiitistä. Ei hyvin pyöri. Yleiskiireiden& Savon vuoksi maantiemankelini sai odottaa ilmatta tähän saakka. Tänään saatoin pyöräni korjautettavaksi. Minä jatkan kohtalon pakosta patikoijana. Kyllä tietä piisaa tallustaa... Rakot päkiöissä todistavat, että kävelty on -tenttiinkin. Professori päätti sitten olla kysymättä mittään pääopuksesta. Siinä sitä pyörittelin kynää ja ajatusta samalla kehällä, mutta vastauksen väänsin, ihan vain periaatteen vuoksi. Ehdin tuumia, että mikäköhän tässä on opiksi ja mikä ojennukseksi. Suurta iloilmoitusta odotellessa...

Arvatkaapas loppuiko tahmaviikkoni näihin näppylöihin? EI! Savon junaan kömpiessämme liukastuin lahjakkaasti (käsilaukkuni pullollaan lahjakkuutta sukulaisilleni) sen-hienon-marketin pääovien edessä. Ihan vain jouluostajien iloksi, työmatkalaisten riemuksi ja muiden jalankulkijoiden suureksi huviksi. Todistin nolosti että, ylipainoinen täti-ihminen baskerissaan pystyy mestarimahaliitoon! Polvet ruvella Siperian tuulessa könkkäsin asemalle. Arjen via dolorosaa. Turvonnein polvin ja kolhituin imagoin junan matkatakkuamiset eivät tuntuneet missään. Olin ihan zenlammas. Mitäpä pienistä, kun viikko oli mitä oli. Aina ei näköjään voi olla kivvaa.

Elossa ollaan ja elämässä kiinni. 'Plaudite! -Taputtakaa!' Onneksi nyt on uusi viikko, aivan uudet kujeet, haasteet ja huvitukset.