Kapuuni

Tervehdys!
Pääsiäinen on ohitettu. Täällä ollaan arkenakin! :)

Kalkkuna, ikkuna toiseen kanatodellisuuteen. Meillä pisteltiin poskeen... tähän sanontaan on nyt jumahdettava. Me haarukoimme kypsää kalkkunaa lautaselta. Kumpikaan ei yrittänyt, eikä siis yrittämättömyyttäänkään onnistunut, pistämään poskeensa. Konkreettisesti. "Pistää poskeensa"-hokema soi kaikuna alkeellisimmilta ruokailuajoilta (villi veikkaus). Ajalta jolloin murkina vielä murisi pisteltäessä. Se oli seivästettävä suupaloiksi. Raaka-aineesta riippuen, joku kysikäs on voinut hampaissa jauhautuessa pistääkin pureskelijaa poskilihoihin. Kukaan ei ole jäänyt kertomaan. Eksyin jutun uralta. Kalkkunamme tuli siis syötyä.

Söimme sitä kalkkunaa. Asia taisi kalkattaa jo edellisessä kappaleessa, mutta lintua mutusteltaessa mieleeni juolahti kana. Tipu tippui tajuntaan. Me emme syö edes kanaa, vaan broileria. Meidän ruokailutottumukset ovat hyvin nopeatempoisia, niin kuin ruoan tarveainekasvatuskin. Kukonpojasta ei tule patakukkoa, vaan broilerin suikaleita. Kanoja löytyy baaritiskeiltä, muttei markettien pakastealtaista. Arkinen tarkastelulöydös. Sanastommekin kapenee -ja nuortuu. Nuoret taas ovat yleistettyinä kapoisia. Taas suksin suolla, palaan pian pientareelle.

Kuka tunnisti sanan "kapuuni"? Se on vanha kana. Vielä 1970 -luvun kokkikirjoissa on valmistusohjeita kapuunille. Vanha kananen tarvitsee eri liemet kuin kevättipu. Näin on! Vaan harvassa ovat ne länsimaiset kokkailijat, jotka laittavat pataansa vanhoja kanoja hautumaan. Jossain päin Tellusta kanat syödään vasta sitten, kun ne eivät enää muni. Työura takana, eläkeikä lyhyt. Pataan vaan. Munimaton kana on illaspöydän täyte. Kunniaan elämän monimuotoisuus ja ruoka-ainesten kirjo! Meillä helttaleuat eivät ehdi edes munia kun noutaja korjaa laariinsa. Luonnonkierto versus tehokkuus... Ala kuin ala, kapuunit kaikkoavat.

Kaikki tämä yhdestä sanasta.

Kapuuni kaikuu nyt korvissa, koska nuorruin vuodella. Näin iätöntä on turha onnitella! 'Non semper Saturnalia erunt -Ei Saturnalia-juhlia jatkuvasti vietetä'. Ei tosiaankaan, eikä joulu ole ainainen. Minäkin olen aikaihminen, pyöreä olemukseltani, soikio ikäisekseni. Aika ihminen! En ole enää tarpeeksi nuori juhliakseni ikäkertymää, enkä toisaalta tarpeeksi iäkäs sitä kunnolla juhlistamaan. Eräitä keväitä on kertynyt minunkin mittariin, vaan kierrokset lisääntyvät!

Iätöntä päivän jatkoa ja sitkoa viikkoon!

*
Vinkkaus:
Hyvät kirjat ja kirjailijat ovat ajattomia. Carol Shields'in romaani Ruohonvihreää on raikkaan vihertävä kuvaus naisen elämästä. Kirja on kirjoitettu jo vuonna 1977, suomennettu hiljattain. Kirjassa runoilija Charleen elää kompleksisessa suhteessa äitiinsä, työhönsä, miesystäväänsä ja oikeastaan lähes kaikkeen. Matka leskiäidin yllätyshäihin halki Kanadan avaa Charleenin muistoja. Moni monimutkaisuus selkiytyy, kirkastuu ja yksinkertaistuu. Olennaisuus paljastuu. Romaani on ihanan tavallisuuden tasokkaampi kuvaus. Versovan lempeyden ystäville, aikuismaista tarinaa etsineille.