Nolla astetta

Arkista aamupäivää!
Eilen herätessäni ulkomittari näytti nollaa. Ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Siellä se syksy vaan etenee. Hymyilen.

Savolaista kansanhuvia on hautausmaakävely. Groteskia toisista, minusta perin perspektiivistä. Ajassa eletään, iäisyys ympärillä. Vierailimme ensi kertaa toisen uskontokunnan hautausmaalla. Se oli kuin olisi matkustanut ulkomaille! Kulttuuri-, tapa-, taide- ja sosiaalihistorian erot olivat silminnähtävät. Niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana omasta ympäristöstä. Kokemus oli vaikuttava, avartava ja puhutteleva.

Kirjoitukseni iloisuusaste on nollan alapuolella. Pateettisuus lievällä plussalla. Tämä kirjoitus ei ole arvostelua, se täytyy muistaa. En aseta itseäni kenenkään toisen yläpuolelle. Enkä kirjoita vihoissani, sillä siihen ei ole mitään syytä. Näkökulma minulla on olemassa ja sen löytäköön jokainen itse. Ihminen on aidoimmillaan ja vapaimmillaan nukkuessaan sekä unelmoidessaan. Molempiin täytyy olla aikaa, tilaa, mahdollisuus ja rohkeutta. Unessa tai unelmissa ei ole rajoja, esteitä eikä aitoja. On vain ihminen itse.

Luin joku toki sitten eräästä blogista nuoren naisen tulevaisuudentoiveista. Hänen unelmistaan. Kunnioitan vilpittömästi niitä! Siltikin, vaikka ne ovat täysin päinvastaiset kuin omani. Sympatiani ovat kuitenkin nollan Kelvinin luokaa. Tyttönen kirjoitti haaveissaan istuvansa "auton takapenkillä luotiliivi ovea vasten". Olen huomannut, että ei tarvitse olla sotakirjeenvaihtaja nähdäkseen kuinka ihmisiä ammutaan. Ilman luoteja, ihan vain sanoilla, asenteilla ja ennakkoluuloilla. Samaa jälkeä tulee.

Samainen ihminen kirjoitti myös, että haluaa "tavata joukkosurmasta selvinneen uhrin". Tästä kategoriasta löytyy ihmisiä melkein jokaisen lähipiiristä. Maailmansodista ei ole niin pitkää aikaa. Sotaorvot, huutolaiset, veteraanit, lesket, siirtolaiset... Samat tarinat elätään liian monissa kodeissa ja sukupolvissa yhä tänäänkin. Uhrin tarina on tragediaa. Ihmisen äärimmäistä arvostamattomuutta toisiaan kohtaan.

Tämä kirjoittaja jatkoi vielä. Hän toivoo voivansa "koskettaa joukkohaudan multaa". Voin antaa vinkin, että mene suomalaisille nk. sankarihaudoille. Sana on saanut salonkikelpoisemman muodon, mutta ydin on sama. Joukkohautoja löytyy jokaiselta hautausmaalta. Ne ovat ne erilliset osiot alueella, yksilöimättömät kivet, pitkät rivistöt. Vielä pidemmät varjot. Sankaritkin ovat olemassa vain omalla puolen linjaa. Toisella puolella ihmiset ovat vihollisia. Vain vihollisten toimesta syntyy uhreja, julmuuksia ja kuolleita. Meidän päässä sankareita -ja vihollisten sankarivainajia.

Bloggari halusi myös "kuunnella tarinoita sodasta ja rauhasta". Sodan ja sen jälkeisen rauhan kokeneet eivät kerro "tarinoita". He elävät elämänhistoriaansa, joka on totta. Minusta on ylimielistä, ajattelematonta, lapsellista ja julmaa väittää näitä tarinoiksi. Tarinat, kuten sadutkin, ovat luotu viihdyttämään. Minun maailmassa on kieroutunutta, jos kokee sodan viihteelliseksi tai siitä kaipaa viihdykettä elämäänsä. Sotien uutisarvokin on ihmisoikeuksien uutisoimattomuutta. Arvonsa jokaisella. Unelmat ovat ihmisen näköisiä, haaveet heijastuksia itsestä. Näin on. Täyteen ihmisyyteen kuuluu myös oikeus unelmiin.

Historiaa luodaan ja eletään, ei kirjoiteta. Minä rukoilen joka päivä, että kymmenen vuoden kuluttua tuolla bloggarilla ei ole sotien uhreja haastateltaviksi. Ei tarvetta luotiliiveille, ei uusia joukkohautoja, sankarivainajia eikä ammattikuntaa, jota kutsutaan sotakirjeenvaihtajiksi. Tätä minä rukoilen kaikessa rauhassa. Joka ikinen päivä.

'Pax optima rerum quas homini novisse datum est, pax una triumphis innumeris potior, pax custodire salutem et cives aequare potens -Rauha on paras asia, minkä ihminen on saanut, rauha on lukemattomia triumfeja arvokkaampi, rauha pystyy huolehtimaan menestyksestä ja tekemään kansalaisista tasavertaisia'. Aamen.

Rauhaisaa päivää jokaiselle. Luokaa unelmia, kasvattakaa haaveitanne ja antakaa elävälle elämälle mahdollisuus!