Laatoittaja ja Pavlovin koira

Aamua!
Hurmaavan harmaata ilmaa pitelee. Harmaa on aiheenikin. Siitä ei saa riemua repimälläkään, eikä se ole tarkoituskaan.

Talossamme on säästelty, säännöstelty tai peräti unohdettu äänieristeet. En liioittele. Halusitpa tai et, niin joudut osallistumaan naapuriesikin arkeen. Me kotostelemme keskellä autenttisia salattuja elämiä joka päivä. Radio on aina päällä jo käytännönkin syistä, sillä itseään haluaa säästää toisten tavallisuudelta. Yksinään on haastavaa saada aikaan riittävää peitemeteliä. Täytyy siis luottaa ääniaaltoihin. Toisinaan toivoisi rullattavia korvanlehtiä. Itsekin tiedostaa aivastavansa, pieraisevansa tai nauravansa suoraan seinäntakaisten laitasille. Asia käsittelyssä.

Pohjustus on taputeltu. Kevättuulet toivat rappuumme uusia asukkaita. Osa-aikaisen laatoittajan puolisoineen. Tästä alkaa tarinani. On vetistä istua aamukaffella, kun kuulokuvien perusteella niskaasi lennätetään laatta saumoineen. Katselet töllöä ja soseinen kaakeli leijuu korviin. Luet ja korvasi juuressa kurkusta kaivetaan laastitkin. Kyllä vain, naapurimme on buliMikko. Asiassa ei ole mitään hauskaa.

Aluksi luulin kuulevani aamupahoinvointia, vauvauutisia ja perheenlisäystä. Ei. Sitten mieleeni hiipi ajatus vatsaflunssasta. Ei sitkeinkään tauti kestä koko kesää. Ruokamyrkytys? Sama järkeistys kun edellisen kohdalla. Syöpähoidot? Eieiei. Mikko nimittäin osaa ajoittaa laattansa kiertoradan aikaan, jolloin puolisko on poissa. Kaiken tämän joudumme ottamaan vastaan, koska emme halua käyttää kotona kuulon suojaimia. Sadetakki ja sotikka muistuvat mieleen, kun tuntuu, että lentävä lautasellinen kaadetaan omaan niskaan. Se niistä äänieristeistä. Ongelman ovat kuulleet myös vieraamme. Eikä siinäkään ole mitään hauskaa.

Huomaan tässä asiassa olevani osa tiivistä puuttumattomuuden kulttuuria. En halua ilmaista tietämystäni, en edes puoliskolle. Nyt istun ja liputan yksityisyyden puolesta. Valitsen itselleni mukavimman, lammasmaisen, vaihtoehdon. Olen osa ongelmaa. Se taas ei selittelemällä muuksi muutu. Enkä minä täysi-ikäisen ongelmaan puutu. Aikuisten arkivalinnat ovat joskus p**seestä. Tai syvältä sairastuneesta nielusta. Ammattiapua on tarjolla, saatavilla ja haettavissa. Apulehtisen olen ohjauksellisesti kiikuttanut näkösälle. Yritin ojentaa nimettömän apukäden. Jos jotain ns. hyvää asiassa on, on se siinä etten ole osannut sijoittaa oksentelua osaksi taustaäänitystä. Se korventaa joka kerran. Sairaudesta ei ole tullut tavanomaista korvapuuroa. Ja minusta kuoriutui Pavlovin koira.

Kun ulko-ovi kolahtaa, tiedän kolmen sekunnin kuluttua varautua sarjapukluun. Puoliso has left the building= Mikko laatoittaa. Itse tiedostamattakin höristän korvaani. Ketju on kasassa ja koira syntynyt. Asia on luu purtavaksi. BuliMikolla itsellään on käytöskaava tiedostettuna, koska hän kykenee salailemaan ja kontrolloimaan ongelmaansa. Sairauden kohtaamisen haasteellisuus on hakusessa. Minä taas en suostu elämään toisten elämää, ongelmissa taikka sairauksista. Vedän omat rajalinjani tähän. Ratkaisuni on tämä ja elän sen kanssa. Tyydyn nurisemaan nurkassani asiasta. Joku toinen päätyisi aivan toisenlaiseen päätelmään. Hyvä niin!

Ikävissä aihepiireissä seilattiin. Toisin kuin sanonta tietää, minä en palaa enää koiranakaan oksennukseen. Lupaan sekä vannon kautta kiven ja sangon.

Aihettani valoisampaa sunnuntaita kaikille!

*
Vinkkaus:
Kurjasta aiheestani huolimatta vinkkaan hyvää elokuvaa. Siinäkin teemat ovat ankean harmaita. Winter's bone on tarina selviytymisestä uskomattomien haasteiden, esteiden ja puhumattomuuden keskellä. Nuori Ree (Jennifer Lawrence) joutuu etsimään isäänsä, jotta perhe saisi pitää kotinsa. Elokuva näyttää tämän päivän ränsistyneen puolen Yhdysvalloista. Kertomus on todentuntuinen, tunteita herättävä ja latautunut. Henkilöt ovat hahmojensa mittaisia, rosoisuudessaan vangitsevia. Kevyeksi katselupalaksi leffasta ei ole, joten bilerainaa siitä ei saa. Suosittelen sitä jokaiselle sisällöllisemmän elokuvan ystävälle. Tämä oli yksi parhaista viime aikoina näkemistäni elokuvista!