Nahkea ohjelma

Huomenia!
Se o aamu ny ja minä olen hiilenä. En herännyt kekäleenä. Olin mustunut jo eilen ja torstainakin. Ketään en ole polttamassa, liekittämässä enkä hiillostamassa. Tässä asiassa olen rauhallinen vegaani. Ydinajatus on: minä en ymmärrä. En edes yritä.

Töllössä on alkanut uusi tositosi-tv -sarja Nahkalla. En katso tätäkään formaattia! Ohjelmassa mukana on pariskunta (nimien perusteella Jeesuksen äiti ja huopatossu), joka nyt selvittää eräässäkin lehdessä sanojaan/ sanomattomuuksia/ käytöstään/ käyttäytymättömyyttään. Hianoo.

Tämä seliseliselittely minua tässä korpee. Subjektiivinen oire. Pariskunta tiesi mihin ilmoittautui, heille on takuulla tehty selväksi ohjelman idea, he kuvaavat itse elämäänsä. Kamerassa on myös off -nappi... He ovat ohjelmassa vapaaehtoisesti! Tuon ikäisten aikuisten luulisi jo edes aavistavan millaisia he stressitilanteissakin ovat. Ymmärrän mainiosti, että arki voi yllättää niin monella ennakoimattomalla taikka mielikuvituksekkaalla tavalla, mutta...

On varmasti järkyttävää katsoa itsensä epämiellyttäviä puolia, sitä mairittelematonta totuutta. Se pistää pistelemään. Tämän minä ymmärrän. Ihminen on aidoimmillaan juuri kriisi- ja stressitilanteissa. Sitä ollaan sitä mitä ytimessä ollaan. Silloin kun roolit riisutaan, sivistys rapisee, opitut kohteliaisuudet kaatuvat ja kulissit pettävät. Ydin jää jäljelle. Paineen alla eräistä kuoriutuu korukiviä, toisista silkkaa kuonaa. Aitous on toisille julmaa, toiset ovat aidosti julmia.

Pääsen asiani keskustaan. En ymmärrä, miksi nyt kun seisotaan itse lasketussa lammikossa lahkeet haisten, täytyy lähteä selittelemään. Ei se oma naama sieltä peilistä toiseksi vaihdu. Peikosta ei tule prinssiä pussaamalla. Ei tule vaikka lehdessä toisen naaman söisi. Turhaa ja tekopyhää on enää kiillotella omia kylkiään, korostaa toisen hurmaavia humaaneja puolia, loistokkaan tajullista yhteiselämää tai sitä muuta mukavaa. Falskius haisee! Näillä korostustussimaisilla alleviivauksilla häivytetään itsellekin epämiellyttäviä totuuksia. Näkyy läpi! Sumutus ei tehoa. Karamellikuorrutteiset sepustukset ovat silkkoa sisältäkin. En pure, en niele, en ymmärrä.

Oletteko laittaneet merkille, että viimeisimpinä sympatiatäkyinä käytetään aina lapsia, lemmikkejä tai vanhentuneita sankareita? Heidän kanssaan poseeraavat niin poliitikot, tyrannit (kotoa tai palatseista) kuin mannekiinitkin. Nämä ovat niitä viimeisiä oljenkorsia, irtopisteitä tai päälleliimattua pehmeyttä kun selän takana savuaa. Kuluneet ovat keinot, kulutetut ovat sepitteet.

Eikä näillä lehtijutuilla musiikkia myydä! Eikä osaamista.

Ymmärrän lisää. Jos ihmisen (ikään katsomatta) itsetuntemus on kesken, on hyvin haastavaa joutua katselemaan itseään tv:n ruudulta. Varsinkin, jos janoaa uumupukseen saakka näkyvyyttä, kastelee narsistisia taipumuksiaan, itsetunto kolisee onttoutta, on valtava tarve tulla noteeratuksia jonakin. Ei aikuisena itsenään heikkouksineen, vaan säihkyväkilpisenä virtuaalina, jonka jalkoihin kuulijakuntien olisi langettava ihastustaan huokaillen. Ja tomut! Herääminen todellisuuteen voi olla kirvelevää. Hermohan siinä repeää, romahtaa tai roihahtaa. Voi voi. Voi voi, kun kunnian kruunu on voitelematta.

Vaan mitä sitä sitten selittelemään?! Tätä tarvetta minä en jaksa ymmärtää. Väsähdin lehtijutun äärelle, otin nokoset ja jatkoin. Ensivaikutelman voi antaa vain kerran. Nesteotsa on nesteotsa toisellakin tapaamisella. Pariskunta itse näytti/ kuvasi/ paljasti tavallisuutensa. Tällaista meillä oli, näin me toisiamme kohtelimme, lapsemme huomioimme, elimme yhdessä toisten ihmisten kanssa, näin me annoimme itseämme kohdella. Tapahtui mitä tapahtui. Piste. Tämä on se totuus jossa tämä pariskunta lapsineen eli. Miten he nyt elävät, on heidän asiansa. Minua ei kiinnosta! Tyhjää on selittääkään.

Itsestään ei saa uutta vaikutelmaa kuin toiselta lainaamalla. Se taas on kaukana aidosta ja omasta. Noh, voisihan sitä näppärä rakentelija koittaa puusta sorvata oman näköisensä puujumalansa. Pönköttäisi sitten hymyssä suin tv:n ruudulla, lehtien palstoilla tai laululavoilla. Lastut vaan laulaisivat. Sorvi soikoon!

Ohjeman pariskunta heitti oman epämiellyttävän totuutensa kaikkien katselijoiden silmille. Itsestään ihmisistä se lähti, ei tuulesta temmaten. Nyt sen kanssa on elettävä. Töllön tuijottelijoidenkin. Armoa suo, vie ohjelmapäällikön luo. Vinkiksi tähtösille jatkoa ajatellen: 'Si tacuisses, philosophus mansisses -Jos olisit vaiennut, olisit pysynyt filosofina'. Poistu taka-alalle, pysy hiljaa ja hyvää tulee.

Kirjoitin asiasta josta minulla on vain tuoksahdus. Ohjelman mainospätkien ja yhden lehtijutun perusteella. Ei paljoa. Pohjustukseni on kevyehkö, vaan johtopäätökset virtaavia ;) En tunne näitä ihmisiä, en haluakaan tuntea. En toivo seisovani heidän tontillaan, kengissään enkä katsella heidän elämäänsä. Varjelen itseäni. Toivon silti heille sydämeni pohjasta kaikkea hyvää!! Lisäaskelia aikuisena oloon, itsetuntemuksen hahmottumiseen, tosiasioiden kohtaamiseen. Kaikkea hyvää joka teistä ulos pursuaa! Vilpittömästi.

Minä en katsele epätositositeevee -ohjelmia. Tämä on minun valintani. Vaikka olen katsomatta, näen tositeeveehapatusta haluamattanikin. Se on kuin limainen aivastus, joka leviää ikävän laajalle. Jokainen saa tahtomattaan osansa. Siitähän minä juuri turisin ja juttuni murisin. Ymmärsitte varmaan.

Ymmärtävää päivää, leppoisaa lauantaita!