Ja uutisoitavana oli...

Sehän on taasen keskiviikko!
Sataa, eikä ole sunnuntai... Märkää on, mutta tervetullutta. Katupöly taittoi melkein keuhkopillit pussiin ja pölyttyneet pussit pipareiksi. Nyt kun tomu on vetisesti maastoutunut, niin keuhkonpohjat kiittävät. Ei pölise, ei pöllyytetä, eikä tomuteta. Hyvin tuulettaa.

Vaikka olen savolainen sheep, olen myös vastarannan lammas. Pakko se vaan on todeta, että minua ei heilauttanut suuntaan eikä toiseen suomalainen maailmanmestaruus. Hienoahan se on, kun ihmiset onnistuvat! Onnea vaan kaikille mestaruuteen osallisille. Itse en kokenut kansallista arvonnousua, yleistä yhteenkuuluvuutta koko kansakuntaan, halua huutaa kylän raitilla. En myöskään tuntenut tarvetta paljastaa itseäni suihkulähteissä, kompuroida promilleissa, ottaa mahatuntumaa mattoon tai vetäytyä aurinkolasien taakse. Jotain minulta kai jäi tavoittamatta, mutta tuskin mitään olennaista. Ei vaan ymmärrykseni yllä kaukalolle asti, enkä edes yritä yltää sinne saakka. Nöhhh.

Oli merkillistä huomata, että eilen Suomessa ei ollut muuta painokasta uutisoitavaa, kuin tämä maailmallinen mestaruus. Tuuttien täydeltä, joka kanavalla ja aallolla. Maalla ei ole hallitusta, poliittiset linjaukset lipsuvat ja eurooppalainen talousheijaste kummittelee, mutta se siitä. Tämä kansa on tämän vuoden -yhden vuoden- maailmanmestareita. Ainakin lähes jokainen. Hianoooo. Suomalainen perusmieskin voi halailla toista miekkosta sydämen kyllyydestä, vaikka vaatteitta, ja ihan ilman homoleimaa. Tämäkö on sitä ruumiinkulttuuria? Läheisyys se on joka urealähteessäkin lämmittää. Kun kännittää, jännittää taikka pännittää. Hianoooo toistamiseen.

Jään nyt pohtimaan, miten kumikiekon jäinen mestaruusmatka voisi mullistaa arkeni. On minulla pohdittavaa. Pähkinä kiekoksi. Auttaisikohan, jos pinnistelisin voittohuumaan luistimet jalassa...

*
Vinkkaus:
Lukuvinkkinä jotain ihan muuta eli tukevamman tarinan ystävät ja oikeamieliset valpastukaa. Ann-Marie MacDonald'in kirja Linnuntietä on synkkä, raskas ja ahdistavakin kertomus lasten kantamista salaisuuksista. Kirjan tarina on herkkävireinen kasvukuvaus kertomattajättämisen aiheuttamista vammoista, menneisyyden otteesta ja sen heijastuksesta koko elämään. Mollivoittoisuudestaan huolimatta kirja lunastaa lukuaikansa. Elämä kantaa ja kannattelee. Tarinaan kirjoitetut hahmot herättävät eläviä tunteita. Kirjasta voi bongata myös suomalaisen.