Missä köyhä luuraa?

Päevee taloon!
Voi minua suuri luuloista lammasta. Uskoin jo flunssani kaikonneen, mutta tänä aamuna yskäisin niin syvältä keuhkon pohjalta, että se oli jo ihan syvältä. Keuhkoon, että todella syvästä. Himpatti! Terve ei ole ennen kuin sairaammaksi luokitellaan.

Narisen vanhaa ja nurisen kitkerästi. Huomasin kanavilla lainelautaillessa, että Ylettömän jollakin kanavalla on tulossa (mikä, missä ja milloin -etsi tiedoista itse) asiaohjelma suomalaisesta köyhyydestä. Valpastuin heti. Tämä aihe osui ja upposi omaan opiskelijan napaani. Lampaansilmä. Olen köyhä vain sen vuoksi, koska haluan opiskella...

Ohjelma tai reportaasi taikka raportti, ihan mikä lie, kertoo kuinka kolme keskituloista kansalaista yrittää elää viikon köyhänä. Köyhän tuloilla. Ideana kenties varsin vaalivalveitunut, mutta siihen se jääkin. Minua ohjelman ydinajatus oikeastaan loukkaa. Köyhyydestä tehdään viihdettä. Voin sanoa, että köyhäliininä arjen viihdearvo on usein minimaalinen. Hienoa silti, että eräät tutkivat journalistit nikkaroivat siitä ohjelmapätkän.

Eläintarhaolo hiipii. Turvallisen välimatkan ja kuvaputken kautta voi katsella miltä mahdollisesti köyhä näyttää tai miltä köyhyys maistuu. Sosiaalista tirkistelyä puhtaimmillaan! Mikähän tässä ohjelmassa on oikein punaisena lankana? Mieleen nousee vain, että lähetetäänpä pari tätiä ja setä elämysmatkalle Köyhälään. Opetuksellisuus ohjelmassa on kai siinä, että peruskansalaisille olisi osoitettava kuinka hyvin lopulta heidän asiansa ovat. Kiitosta ja ylistystä Kekkosesta alkaen.

Töllön äärellä joka pirkolla ja pekalla on mielialaa kohottava, turvallinen tilaisuus pällistellä toisten elämää. Lähimmäissympatialla oman arjen surkeudet ja sudenkuopat muuttuvat huomattavasti tasaisemmiksi. Kuitenkin vain siinä tapauksessa, ettei itse satu olemaan osa kulmakunnan köyhintä ruokakuntaa. Silloin itse on osa katselukokemusta. Voi tuntea ne katseet selustassaan. Köyhiin halutaan niin vimmalla potkaista luuserin leimaa. 'Luuseria' saa jokainen potkaista, pitääkin potkia, jotta oppisi ja muistaisikin miltä potkittuna tuntuu. Ironisoitunakin maistuu vain etikalle.

Ehkä muutama peruskiintiö köyhä on jo itse saanut jossakin ohjelmassa kertoa arjestaan, rahattomuudestaan, elämänhallinnan heikkouksista ja osattomuudestaan. Minulta vain on mennyt se-ne ihan ohi silmien. Aihe on ajassaan, koska jo keskiluokkakin köyhyy silmissä. Kuka vain voi pudota nykyisestä tuloluokastansa köyhään laariin. Havahduttaa pelottelufaktaa. Siltikään en pääse yli tästä 'tavikset tahtovat tositeeveehen' -ohjelmafiiliksestä. Viikon wannabeköyhät esittäytyvät. Tämä vain verhotaan sivistyneeksi huolestuneisuudeksi, jolla on viihdearvon sijaan informoiva tarkoitusperä. Perästä kuuluu kyllä.

Närästää jotenkin jo ajatuksena näennäisymmärtävä hymistely, jossa ääni annetaan kokeile viikko köyhyyttä -osanottajille. Heille ohjelman teko on kokeilu, mutta se onko eettistä, oikeudenmukaista tai asiallista? Heillä on osallistujan tarve, halu ja velvollisuus kertoa kuinka köyhyysviikko on muuttanut tai jalostuttanut heitä sekä heidän sisäistä maailmaa. Siitä ja siinä kai se koko ohjelma sitten onkin. Mitä tekijät ja osallistujat tavoittelivat? Eksoottisia kokeiluja ja tylsisextremea. Jep, jep ja Jeppe on koira. Elämä on jossain muualla kuin tilastoissa tai televisiossa. Köyhä(n)kin elämä.

Köyhyysaihe on kestosuosikkejani. Lainaan nyt zapatisteilta: 'Yhteiskunta kuuluu kaikille!' Kansalaiset, muistakaa kuitenkin, että kirjoitan vain taloudellisen köyhän näkökulmasta. Minä en ole sosiaalinen köyhä, joten minulta ole suljettu sosiaalisen liikkuvuuden, yhteiskuntaluokka (virkamiestausta) hyppelyn tai taloudellisen vaurastumisen mahdollisuuksia. Tässä on se merkittävin ero! Suomessakin on köyhyyttä ja köyhyyttä. Sympatia ei lämmitä ja usein se onkin hienosti verhoiltua sääliä. Yhteiskunta kuuluu kaikille!

Koko kirjoituksenihan on vain ennakkoluuloista spekulointia. Jossittelua joka sana. Jokainen muodostaa oman totuutensa sen jälkeen, kun on ohjelman nähnyt tai jättänyt sen katsomatta. Arvatkaapas kumman teen?